Jos vallan käyttäminen yleensä on mieluista, niin erikoisen mieluista naiselle on harjoittaa vaikutusvaltaansa mieheen. Jos lisäksi on oltu tavallista suuremmassa vaarassa ja onnellisesta tuloksesta on ollut vain heikko toivo — ja ennen kaikkea, kun saavutettu tilapäinen etu näyttää lopullisen voiton enteeltä — niin on mahdotonta, ettei riemunhurmiota lähenevä tunne täyttäisi mieltä, vaikka taivaanranta näyttäisi kuinka tummalta ja rauhansatama kuinkakin etäiseltä.
Lienee vielä muistissa, millainen oli tilanne kreivi Hannibalin lähtiessä neiti de Vrillacin luota. Tämä oli päässyt voitolle, mutta kreivi Hannibal puolestaan oli nöyryyttänyt häntä maahan asti, osaksi ovelilla uhkauksillaan, osaksi suoranaisella töykeydellään. Hän oli jättänyt tytön itkemään, sanojen »rouva Tavannes» kaikuessa tuomiokelloina hänen korvissaan ja miehen tahdon synkän kummituksen osoittaessa sormellaan auttamatonta tulevaisuutta kohti. Olisi ollut luonnollista, jos hänen toivonsa olisi sammunut.
Mutta tytön rohkeus oli sitä lajia, joka ei helposti eikä kauaksi aikaa masennu, ja tuskin oli kulunut puolta tuntia kreivi Hannibalin lähdöstä, kun hänen mieleensä jo juolahti lohdullinen ajatus, että tähän asti oli päivän kunnia kuitenkin hänen. Kreivin vallasta ja hänen omasta voimattomuudestaan huolimatta oli hänen tahtonsa taivuttanut kreivin. Hän oli saanut jonkinlaisen vaikutusvallan kreiviin, keksinyt pienen seikan, joka hillitsi, rajan, jonka poikki toinen ei tahtonut mennä. Lopuksi hän voisi pelastuakin, sillä ehkä kreivi ei voisikaan täyttää ehtoja, joihin niin vastenmielisesti oli suostunut. Hän voisi päästä vapaaksi. Moni olisi tosin hänen asemassaan pelännyt pahempaa kohtaloa ja tylympää menettelyä. Mutta tässä olikin puolet hänen voittonsa ansiota. Hän ei ollut ainoastaan päässyt parempaan asemaan, vaan myös oppinut paremmin luottamaan siihen, että hänellä oli vaikutusvaltaa viholliseensa. Kreivi tietysti vaatisi heidän välisensä sopimuksen täyttämistä; siinä asiassa hänen ei kannattanut toivoakaan myönnytyksiä. Mutta hän uskoi, että jos kreivin olisi mahdoton täyttää ehtoja, hän luopuisi koko asiasta, tosin perin kiukuissaan ja niin raa'asti ja töykeästi solvaten naisellista oman arvon tuntoa, että sitä tuskin voisi kestää. Mutta sittenkin hän luopuisi.
Ja jos pahin kohtaisi häntä? Hänellä olisi sittenkin se lohdutus, että siitä perikadosta, joka oli hyökännyt hänen ystäviensä kimppuun, hän oli lunastanut vapaiksi ne, jotka olivat hänelle kalleimmat. Hänen huoneensa asemasta johtui, ettei hän nähnyt niitä väkivaltaisuuksia, joihin Pariisi antautui tämän päivän loppuosana ja palasi seuraavana aamuna yhtä innokkaana. Mutta Carlatit ja hänen naispalvelijansa kuulivat alhaalla vahdeilta, mitä tapahtui, ja vaikerrellen ja piileskellen nurkissaan kiinnittivät säikähtyneet katseensa häneen, joka oli heidän turvansa ja toivonsa. Kuinka hän saattaisi pettää heidät? Tuomita heidät perikatoon, vaikkei asia olisikaan koskenut hänen rakastettuaan?
Tignonvilleä tyttö ajatteli tuntikausia. Vakavan hellästi hän palautti mieleensä sen hetken, jolloin sulhanen oli vihkiytynyt kuolemalle, joka tuli vain puolitiehen ottaakseen heidät omikseen. Hän oli myös valmis antamaan anteeksi sitä seuranneen perääntymisen ja yrityksen pelastaa hänet vastoin tahtoa. Hän piti äkillistä kuolemanhalua ihanana; perääntymistä — sillä perääntyjä oli hänen rakastettunsa — tekona, jonka toinen teki hänen eikä itsensä tähden, ja jonka hän helposti antoi anteeksi. Tunteiden äkillinen muutos, joka silloin oli hänet vallannut ja saattanut hänet kiskaisemaan itsensä irti sulhasestaan, ei häntä enää juuri liikuttanut; sitä vastoin se, mikä muiden silmissä ei ehkä olisi näyttänyt kovin sankarilliselta Tignonvillen koko käytöksessä — kaikkein korkeinta vaativana hetkenä — kaikki se, mikä vivahti tavalliseen tai kehnoon, häipyi sikseen, sillä hän oli yhä kiintynyt lemmittyynsä, ei niin paljon kypsyneen naisen intohimoisella rakkaudella kuin sillä neitseellisellä ja herkän tunteellisella mieltymyksellä, jolla rakastaa silloin, kun ei enää ole omistamisen toivoa, eikä rakkaus merkitse elämää, vaan uhrausta.
Hänellä oli aikaa näihin mietteisiin, sillä hän sai olla koko päivän häiritsemättä ja vielä myöhään seuraavanakin päivänä. Hänen oma väkensä palveli häntä, ja tiedettiin, että portaiden alapuolella kreivi Hannibalin ratsumiehet tuimina vartioivat pönkitettyjen ovien ja luukullisten akkunoiden takana, laskematta ketään sisään. Silloin tällöin sattui hänen korviinsa kaiku siitä mellakasta, joka peitti kadut verivirtoihin, taikka rouva Carlat toi hänelle uutisia huomattavammista tapahtumista. Varhain tänä toisena päivänä, maanantaina, kuiskailtiin, että herra de Tavannes ei ollut palannut ja että alhaalla miehet alkoivat käydä levottomiksi.
Vihdoin, kun epävarmuus sekä alhaalla että ylhäällä kävi jännittäväksi, se laukesi. Askelia ja ääniä läheni portailla, töminää ja hälinää seurasi kova naputus, ja ovi avattiin väkisin. Neiti oli noussut seisomaan odottaen sykkivin sydämin tietämättä itsekään mitä; kynnyksellä seisoi St. Magloiren luostarin kaapuun puettu munkki ja tehden ristinmerkin mutisi siunausta. Hän astui hitaasti sisään.
Ei mikään näky olisi ollut neidille kauheampi, sillä se osoitti, kuinka mitättömät olivat ne ehdot, jotka hän vaivoin oli saanut. Entä jos kreivi Hannibal oli siellä munkin takana, jos hän juuri nyt nousi portaita ylös pakottaakseen hänet tämän kaljupään edessä vihille? Taikka käyttääkseen viimeistä väkivaltaista keinoa, jos hän kieltäytyi? Äkillinen kauhu oli tukahuttaa hänet; hän kalpeni ja painoi kädellään rintaansa. Mutta kuitenkin hän toipui, ennenkuin ovi ehti sulkeutua Bigotin jälkeen.
— Tämä väkivaltainen tunkeutuminen tänne on herra de Tavannesin määräystä vastaan! — huusi hän astuen ylpeästi esiin. — Tällä henkilöllä ei ole täällä mitään tehtävää. Kuinka te uskallatte laskea hänet sisään?
Normandialaisen partaiset kasvot näyttäytyivät hetkeksi ovella.