Ja miehet, pitäen tätä vaatimusta kohtuullisena, ja varmoina siitä, ettei heidän uhrinsa voinut paeta, sallivat Maudronin kiertää pöydän ympäri hänen luokseen.
Mies kiirehti ja oli levoton, tietoisena pahoista aikeistaan ja petoksestaan, mutta samalla myös ahneena ja häpeissään sopimuksesta, johon juuri oli suostunut. Hänen huomionsa kohdistui paperiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt, ja toverien käytökseen, eikä hän paljoakaan välittänyt kreivi Hannibalista, tietäen hänet aseettomaksi. Vasta kun Tavannes näytti miettivän terveisiään ja viivyttelevän, mutisi hän töykeän suorasukaisesti: — Antakaa kuulua, aikanne on täpärällä!
Tavannes säpsähti, paperi luisui hänen hyppysistään. Maudron näki, että hänen oli mahdollista saada se sen pitemmittä puheitta, ja tuskin tämä ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän nopeasti kumartui, tarttui paperiin ja aikoi palata muiden luo. Mutta yhtä nopeasti, jopa nopeampanakin Tavannes kumartui, tarttui hänen vyötäröönsä ja suunnattomalla ponnistuksella, päästäen raivoisan huudon, jossa hänen viime minuutteina osaksi hillitty hurja luontonsa purkautui, heitti onnettoman raukan pää edellä akkunasta ulos.
Tämä ponnistus syöksi Tavannesin itsensäkin akkunasyvennykseen, samalla kun hänen uhrinsa kiljahdus vielä kaikui huoneessa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi reunalle. Kun sitten miehet, jotka aluksi olivat seisseet kuin salaman lyöminä, hyökkäsivät kostamaan toverinsa puolesta, hyppäsi hän ulos koettaen tavoittaa mudassa rimpuilevaa olentoa, joka makasi siellä kasvot maassa.
Hän putosikin sen päälle ja painoi sen syvälle hyllyvään liejuun, mutta itse hän onnellisesti ponnahti ylös. Vaara oli kauhistuttava, mahdollisuus koettelematon, pelastumisen toivo niin pieni, että sitä saattoi yrittää vain kuolemaan tuomittu. Mutta hän saavutti olkimytyn, joka soi hänelle hetkellisen, epävarman jalansijan. Tasapainoaan hän ei kuitenkaan saanut, ei päässyt edes hetkeksikään sille seisomaan. Mutta sen kannattamana hän ryömi vaivaloisesti eteenpäin, ja kun ylhäältä heitetty keihäs haavoitti häntä olkapäähän, kaatui hän suulleen liejuun — mutta eteenpäin, ja hänen ojennetut kätensä sattuivat mudassa johonkin kovempaan aineeseen. Ne vajosivat tosin kyynärpäihin asti, mutta hän kiskoutui niiden varassa yhä eteenpäin ja vihdoin äärimmäisellä ponnistuksella hellittäen toisen kätensä — molempia tietysti ei voinut irroittaa, hän makasi kasvot puoleksi mudassa — hän saattoi kurottaa vielä kyynärän verran edemmäksi ja tarttua rakennuksen kulmasta ulkonevaan hirteen, jonka tarkoituksena oli torjua tulvavettä.
Akkunassa tunkeilevat miehet kiljuivat raivosta, kun hän hitaasti vetäytyi liejusta ja seisoi mutapylväänä päästä kantapäihin asti. Mutta vaikka he kuinkakin kiljuivat, ei heillä kuitenkaan ollut ampuma-asetta, eivätkä he yhteen ahtautuneina kapeassa aukossa voineet tähdätä keihäillään. He saattoivat vain katsella voimattoman raivoisina ja lennättää hänelle kirouksia, kunnes hän katosi heidän näkyvistään nurkan taakse.
Siellä oli noin parinkymmenen kyynärän matkalla kovaa rinnettä mudan ja vallin välillä. Hän ponnisteli sitä pitkin, kunnes saapui vallin päähän; silloin hän kääntyi ja katsahti vielä kauhua tuntien siihen mustaan, kohoilevaan mutahautaan, josta juuri oli pelastunut, ja joka vielä kurisi sillä kohtaa, minne onneton Maudron oli vaipunut. Sitten hän työläästi kapusi virran äyräälle. Hänen olkapäässään oli vain lievä keihäänhaava, mutta ponnistus oli ollut suunnaton, hiki virtasi hänen otsaltaan, hänen kasvonsa olivat harmaat ja vääristyneet. Mutta edettyään noin viidenkymmenen askeleen päähän asehuoneelta hän seisahtui ja kääntyi. Hän näki, että miehet olivat juosseet toisiin, tällä puolella oleviin akkunoihin. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hänen vartalonsa venyi voitonriemusta kookkaammaksi.
Hän pui heille nyrkkiä. — Hei, te houkat! — huusi hän, — sillä tavoin ette tapa Tavannesia! Näkemiin, kunnes ensi kerralla tavataan Montfauconilla!