Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Muutamilla julmilla kasvoilla — ne olivat etupäässä rehellisiä miehiä, jotka olivat hurjistuneet heitä kohdanneista vääryyksistä — välähti ahne ilme. Suojeluskirja? Saada kostaa, surmata, tappaa — ja olla turvassa! Muutamat luonteet eivät voi sellaista houkutusta vastustaa. Eräs miehistä työntäytyi esille.
— Hei, minä otan sen! — huusi hän. — Antakaa se tänne!
— Saatte sen, — vastasi kreivi Hannibal, — jos viette kymmenen sanaa marski Tavannesille, sittenkun olen kuollut.
Miehen naapuri laski kätensä pidättävästi hänen olkapäälleen.
— Ja marski Tavannes maksaa sinulle kalliisti, — sanoi hän.
Mutta Maudron, se mies, joka oli tarjoutunut, pudisti käden olaitaan.
— Jos vien sen viestin, — kuiskasi hän toisen korvaan ovela ilme kasvoillaan. — Luuletko minua hulluksi? — Sitten hän huusi: — Kas niin, minä vien sananne perille. Antakaa tänne paperi.
— Vannotteko?
Miehellä ei ollut vähintäkään aikomusta tehdä mitä lupasi, mutta hän vannoi väärän valan ja läheni kreivi Hannibalia. Toiset olisivat myöskin työntäytyneet eteenpäin, osaksi kateellisina, osaksi pilkallisina, mutta Tavannes esti heidät kädenliikkeellä.
— Hyvät herrat, suokaa minulle ainoastaan minuutti, — sanoi hän. — Minuutti ei ole pitkä aika kuolevalle miehelle. Se sallittiin teidän ystävillennekin.