Hän tiesi nyt kylliksi. Hän suoristautui täyteen mittaansa, ja hänen silmänsä näyttivät hiukan lähenneen toisiaan; ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Hänen katseensa kiersi huoneessa olevia esineitä, alastomia tuoleja ja pöytää, lyhtyä, viiniruukkua ja näiden takana nurkassa viittaa ja matalaa olkivuodetta. Kylmä, harmaa valo tunki koleana tähän synkkään huoneeseen; se tuntui olevan sopusoinnussa pahaenteisten kuiskausten kanssa, jotka yhä kiihtyivät käytävässä, samoin kuin kuuntelijankin kanssa, joka päättäväinen, tuikea ilme kasvoillaan seisoi käsi ovenrivalla. Hän tähysti, mutta ei löytänyt, mitään, josta hänellä olisi ollut hyötyä, ei mitään tarkoitukseensa sopivaa, mikä hänen tarkoituksensa lieneekin ollut. Nopein, kevyin askelin hän astui oven luota, nousi akkunasyvennykseen ja seisten sen reunalla katseli alaspäin.
Jos aikoi paeta sitä tietä, oli se yritys toivoton. Hän arvioi olevansa noin kahdentoista jalan korkeudessa maanpinnasta. Mutta Peridol oli puhunut totta. Alhaalla ei ollutkaan vettä, vaan limaisen mudan sileä pinta, joka paikoittain kiilsi mätänevien aineiden hohteesta; siellä täällä sitä uursivat kapeat vesiuomat, jotka laiskasti matelivat taempaa, hitaasti virtaavaa jokea kohti. Tämä inhoittava ja petollinen liejukerros nuoleskeli akkunan alla seinää ja oli riittävänä syynä, miksi akkunassa ei ollut kankia tai ristikkoa. Mutta kumartuessaan pitkälle ulos hän huomasi, että se päättyi rakennuksen kulmaukseen, noin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä oikealle.
Hän hypähti jälleen lattialle ja kuunteli hetkisen; sitten, liikkuen varovasti — sillä vaaraa oli ilmassa ja äänettömässä huoneessa, koska millä hetkellä hyvänsä saattoi tapahtua hyökkäys ja ovi romahtaa sisään — hän laski lyhdyn ja viiniruukun lattialle ja otti pöydän syliinsä. Hän alkoi kantaa sitä akkunaa kohti, mutta puolitiessä sinne hän huomasi, ettei se mahtuisikaan aukosta ulos, ja laskien sen jälleen lattialle hän kiirehti vuoteen luo. Taas hän pettyi. Vuode oli ruuvattu kiinni lattiaan. Joku toinen olisi ehkä joutunut tästä epätoivoon, mutta hän nousi näyttämättä vähääkään alakuloiselta ja alinomaa kuunnellen levitti viittansa lattialle, ja taitavasti, välttäen kaikkea kahinaakin, hän keräsi sille vuoteensa oljet, puristi käärön kokoon, leikkasi tikarillaan vuodeköydet poikki ja sitoi ne ympärille. Kolmella askeleella hän taas saavutti akkunasyvennyksen, ja juuri kun miehet käytävässä tyrkkäsivät luutnantin syrjään ja nostaen äkkiä metelin syöksyivät ovelle, heitti hän käärön keveästi ja huolellisesti oikealle niin keveästi ja huolellisesti ja niin harkitsevasti arvioiden, että se, omituista kyllä, putosi tavallista hyppäystä edemmäksi.
Seuraavassa tuokiossa hän oli jälleen lattialla. Miesten täytyi avata lukko, vetää salvat syrjään, vetää auki ovi, joka avautui käytävään päin; miesten lukumäärä samoin kuin heidän hurja kiireensäkin oli heillä esteenä.
Kun he vihdoinkin ryntäsivät sisään karjuen: »Joelle! joelle!» — ihmistulvana, josta etupäässä eroitti vain tyrkkiviä olkapäitä ja sojottavia pistimiä, näkivät he hänen seisovan yksinään, käsivarret ristissä, pöydän toisella puolella. Hänen levollisuutensa pysäytti heidät hetkiseksi.
— Lukekaa rukouksenne, helvetin sikiö! — huusi johtaja heiluttaen asettaan. — Saatte minuutin aikaa!
— Niin, minuutin aikaa! — huusivat hänen seuralaisensa kimeästi. —
Olkaa valmis!
— Aiotteko murhata minut? — kysyi kreivi Hannibal arvokkaasti. Ja kun he huutaen myönsivät, vastasi hän:
— Hyvä on! Siitä asiasta saatte sopia herra de Bironin kanssa, jonka vieraana täällä olen. Mutta — hänen katseensa kiersi piirissä seisovien miesten tuimia silmäyksiä ja vääristyneitä kasvoja — tahtoisin lähettää viimeiset terveiset eräälle henkilölle. Onko joukossa ketään, joka panee arvoa kuninkaan suojeluskirjalle? Se on laadittu kahta varten, jotka saavat tulla ja mennä neljäntoista päivän ajan. — Hän näytti kädessään olevaa paperiliuskaa.
Heidän johtajansa huusi: — Menköön helvettiin suojeluskirjoineen!
Lukekaa rukouksenne!