Tältä suunnalta ja oikealta puolelta kaupungin keskuksesta kuului ääniä kertoen kaupungista, joka yhä raskaasti huokaili veritahraisessa unessaan ja nukkuessaankin suunnitteli uusia rikoksia. Väliin kuului kaukainen laukaus, väliin hiljaista kohinaa joltakin sillalta tai etäinen huuto, koriseva ja äkillinen, joka hyydytti veren. Mutta siitä, mitä tapahtui pimeän turvissa, hänen oli vaikea päästä selville, ja seisottuaan hetken nojaten käsillään akkunan molemmille puolille hän alkoi tuntea vilunväreitä. Hän kääntyi ja laskeuduttuaan lattialle otti lyhdyn viittansa alta ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen ajatuksensa palasivat edellisen yön valmistuksiin, joihin hän oli ryhtynyt saadakseen neiti Vrillacin haltuunsa, ja julma hymy huulillaan hän nyt mietti, kuinka vähän oli aavistanut itse joutuvansa vuorokauden kuluessa vangiksi. Sitten naamio alkoi tuntua hänestä painostavalta, ja hän riisui sen ja laskien sen viereensä pöydälle istui tuijottamaan lyhdyn valoa.
Kuinka nokkelasti Biron oli petkuttanut häntä! No niin, sitä pahempi Armand de Gontaut de Bironille, jos tämän seikkailun jälkeen onni kääntäisi hänelle selkänsä! Mutta sillä välin? Sillä välin hänen kohtalonsa oli varma, jos jokin onnettomuus kohtaisi Bironia. Eikä hän tiennyt, mikä kuninkaan tai leskikuningattaren todellinen tarkoitus oli Bironiin nähden, yhtä vähän kuin hän saattoi arvioida, kuinka he jaksaisivat vastustaa kiusausta, kun suurmestari oli joutunut heidän käsiinsä, liittää hänet uhriensa joukkoon. Jos Biron heti menisi marski Tavannesin turviin, niin kaikki saattoi käydä hyvin. Mutta jos hän uskaltaisi retkeillä Guisein pitkien käsivarsien ulottuville tai menisi suoraan Louvreen, niin se seikka, että hänen kohtalostaan riippui kreivi Hannibalin kohtalo, ei merkinnyt yhtään mitään. Sellaisina ratkaisevina hetkinä korkeat henkilöt uhrasivat vähääkään empimättä alempana olevat ja nämä taas puolestaan alemmat. Eivätkä Guiset pitäneet kreivi Hannibalista, ja harva häntä muuten rakastikaan. Hänen veljensäkään, marskin, merkitys ei ollut itsenäinen, vaan riippui oikeastaan kruununperillisestä, jolle hän oli voittanut Jarnacin taistelun; ja sekin voisi kukistua väkivallan ja etujen ristiriitaisuuksiin, jotka tämän päivän raivohulluus oli laskenut Pariisissa valloilleen.
Se vaara, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan ollut vaikea kestää, vaikka vaaraan tottuneen miehen kylmäverinen, selvä järki arvioi sen täsmällisesti; pahinta oli hänen pakollinen toimettomuutensa. Hän oli aikonut masentaa tuulispäätä ja ohjata myrskyä ja muiden vaarasta rakentaa oman menestyksensä. Sen sijaan hän lojui täällä eikä ollut ainoastaan voimaton ohjaamaan omaa kohtaloaan, joka riippui toisen mielivallasta, vaan myös sormellakaan edistämään omia suunnitelmiaan.
Istuessaan siinä synkkänä katsellen lyhtyä hän ajatuksissaan seurasi Bironia ja tämän seuralaisia heidän ratsastaessaan sydänyön katuja: pitkin St. Antoinea ja La Verrerietä, synkän La Ferronerie-kadun kautta ja sitten St. Honoré-katua sen talon ohi, jossa neiti Vrillac istui odottamassa huomispäivää… Tignonvilleä, hugenottipappia, vihkimistään! Varmaankin siellä yhä kuljeskeli ryöstäviä joukkoja; vartiopaikoilla jousimiehet pysäyttivät epäluulonalaiset; akkunoista kalpeat kasvot tähystivät kadulle. Temppelin ja keskikaupunkia ympäröivien leveiden vallien portailla olivat tukevat vartiojoukot valmiina torjumaan hyökkäyksen.
Bironin saattue oli varmaankin kyllin suuri suojaamaan häntä, ja jos hän ei sattuisi yhteen Guisen henkivartion kanssa, niin hänen retkensä kaupungin läpi rauhoittaisi mieliä. Mutta oliko niin varmaa, että neiti oli turvassa? Hän tunsi omat miehensä, ja vapaana ollessaan hän ei ollut epäillyt jättää morsiantaan heidän huostaansa. Mutta nyt, kun hän ei itse voinut olla saapuvilla, kun hän oli voimaton nostamaan kättään avuksi, horjui hänen luottamuksensa, joka ei ollut pettänyt häntä suuremmassakaan hädässä. Hän kuvitteli mielessään tapahtumia, joita voisi sattua ja joille hän tavallisissa oloissa olisi nauranut. Nyt ne vaivasivat häntä niin, että hän säpsähti varjoakin, jopa niitä ajatellessaankin masentui. Hän, joka viime yönä ollessaan vapaa toimimaan oli minuutilleen määritellyt tulonsa ja neidin pelastamisen! Joka oli iloinnut vaarasta, sillä sellaisilla silmänlumeilla valloitettiin lapselliset naiset! Joka ei ollut väistynyt silloinkaan, kun joukko hurjimmillaan vaati tytön verta!
Miksi hän oli mennyt tällaiseen satimeen? Niin, miksi todella? Hän asteli vimmastuneena kolmasti lattian poikki. Kauan sitten oli kuuluisa Nostradamus ennustanut hänelle, että hänestä kerran tulisi kuningas, mutta kaikkein pienimmän kuningaskunnan. »Joka mies on kuningas ruumisarkussaan», oli hän vastannut. »Hauta on kylmä, mutta teidän kuningaskuntanne on lämpöinen», oli tietäjä siihen vastannut. Ja silloin olivat hovimiehet nauraneet ja ennustaneet hänelle maurilaista saarta ja mustaa kuningatarta. Hän oli muiden muassa laskenut pilaa, mutta salaa ottanut selvää Ranskan itsenäisistä alueista, niiden hallitsijoista ja perillisistä. Nyt häntä kauhistutti ajatus, ettei hän joutuisikaan minkään maan hallitsijaksi, vaan vankikoppiin Lochesin tukahuttavan tiilikaton alle, missä kardinaali Balue ja monet muut olivat kituneet kuolemaansa saakka.
Tämä ajatus ei johtunut hänen omasta vaaranalaisesta asemastaan, vaan siitä, että neidin vaara liikutti hänen mieltään perin oudosti; jopa hän itsekin ihmetteli omaa hulluuttaan. Lopuksi, väsyneenä katselemaan varjoja, joita ilmavirta tanssitti seinällä, hän kietoutui vaippaansa ja laskeutui pitkälleen oljille. Hän oli valvonut koko edellisen yön, ja niin hän, kokeneen sotilaan tapaan levollisena, oli parin minuutin kuluttua nukuksissa.
Sydänyön hetki oli mennyt. Kahden tienoissa oli lyhdyn kynttilä palamaisillaan loppuun ja hiljaa pärskähdellen se pian sammui. Vielä tuntia myöhemminkin oli huoneessa hiljaista pimeää; sitten vähitellen harmaa sarastus, sitäkin harmaampi, kun virrasta kohoava usva kietoi koko ympäristön tahmeaan vaippaansa, alkoi hiipiä huoneeseen keksien esineiden hämärästi häämöittäviä muotoja. Jälleen kului tunti, ja aurinko oli kohoamassa Montreuilin yli, ja siellä täällä alkoi Seinen pinta kimmeltää sumun läpi. Mutta huoneessa oli vain niukalti päivänvaloa nukkujan herätessä ja noustessa istumaan, odottava ilme kasvoillaan. Jokin oli herättänyt hänet. Hän kuunteli.
Hänen korvansa ja tottumus valppauteen, joka oli seuraus ainaisissa vaaroissa elämisestä, ei ollutkaan pettänyt. Käytävässä liikkui miehiä, jotka kärsimättöminä tömistelivät jalkojaan. Oliko Biron palannut? Taikka oliko hänelle jotakin tapahtunut ja olivatko nämä miehet tulleet kostamaan hänen puolestaan? Kreivi Hannibal nousi, hiipi lattiapalkkien poikki ovelle ja painaen korvansa sitä vasten kuunteli.
Hän kuunteli niin kauan kuin kestää hitaasti laskea sataanviiteenkymmeneen. Sitten noin kolmasosa sekuntia meni siihen, että hän kääntäen päätään antoi katseensa kiertää ympäri huoneen. Hän kumartui jälleen ja kuunteli tarkkaavammin, melkein hengittämättä. Nyt sieltä kuului, paitsi jalkojen töminää, myöskin ääniä; eräs ääni — luultavasti Peridolin — puhui kauan, milloin hiljaa, milloin kovaa, tulistuneena. Välillä kuului muitakin ääniä, mutta ainoastaan katkerien huudahdusten murinana ilmaisten päätöksensä tehneitä mieliä ja käsiä, jotka eivät olleet hillittävissä. Hän kuuli omankin nimensä, Tavannesin, naamio oli siis tarpeeton! Kerran hän kuuli meluisaa liikettä, joka päättyi äkkiä, luultavasti Peridolin ehkäisemällä.