Peridolilla oli kaksi miestä odottamassa ovella. Toiselta luutnantti otti lyhdyn ja samalla kertaa yrmeän ja kunnioittavan näköisenä opasti ylös kiviportaita herra de Bironin asunnon yläpuolelle. Tavannes seurasi; perässä kulkivat molemmat vartijat kantaen toista lyhtyä. Portaiden päässä, josta paljas käytävä kulki pohjoisesta etelään, saattue kääntyi oikealle ja sivuutettuaan kaksi ovea pysähtyi kolmannen ja viimeisen eteen, joka oli heitä vastapäätä käytävän päässä. Luutnantti avasi sen avaimella, jonka otti ovenpielestä. Sitten valaisten lyhdyllään hän kehoitti hoidokkiaan astumaan sisään.
Huone ei ollut pieni, mutta matalakattoinen ja vankilaa muistuttava; seinät olivat paljaat, ja katossa oli savun jälkiä. Lasiton akkuna oli syvässä komerossa, jonka pohja oli jalan verran lattiaa korkeammalla, ja kolean aukon läpi puhalsi tuuli, joka tänäkin elokuun iltana henki matalien rantojen nihkeää usvaa. Pöytä, kaksi tuolia ja työntösänky ilman olkia tai peitettä — siinä koko kalusto, mutta katseltuaan huonetta Peridol lähetti toisen miehistä hakemaan olkilyhdettä ja toisen tuomaan ruukun viiniä. Heidän ollessaan poissa Tavannes ja hän seisoivat odottaen ääneti, kunnes nähdessään vangin silmien etsivän akkunaa luutnantti nauroi.
— Ei mitään kankia, — sanoi hän. — Ei, niitä ei tarvitakaan. Sitä tietä ette mene, olkoon siinä ristikko taikka ei.
— Mitä sen kohdalla on? — kysyi kreivi Hannibal huolettomasti. —
Virtako?
— Aivan niin, mutta ei mitään vettä. Mutaa kuuden jalan paksuudelta, pehmeää kuin joulupuuro, mutta ei niin makeaa. Olen nähnyt, kuinka kaksi koiranpentua, jotka eivät kumpikaan painaneet enempää kuin lihava kananpoikanen, heitettiin alas tuosta akkunasta. Toinen oli hävinnyt, ennenkuin ehti laskea viiteenkymmeneen, eikä toinen elänyt kolmea vertaa niin kauan, ja sekin riippui vain siitä, että se oli pudonnut edellisen päälle ja tarrautunut siihen.
Tavannes luopui tästä puheenaiheesta kohauttaen olkapäitään ja käärien vaippansa tiiviimmin ympärilleen veti tuolin seinän viereen ja istuutui. Miehet, jotka toivat viiniä ja olkilyhteen, olivat uteliaita ja olisivat kernaasti vitkastelleet tarkastaakseen häntä salavihkaa, mutta Peridol joudutti heitä poistumaan. Luutnantti itse loi vielä katseen ympäri huonetta ja mutisi palaavansa silloin, kun hänen päällikkönsäkin palaisi. Sitten hän toivotettuaan hyvää yötä — tämä enemmän hyvästä käytöksestä kuin suopeasta mielestä johtuen — poistui huoneesta. Seuraavalla hetkellä avaimen ratina lukossa ja salpojen liukuminen paikoilleen ilmaisi Tavannesille, että hän nyt oli vankina.
XIV.
LIIAN LYHYT LUSIKKA.
Kreivi Hannibal jäi istumaan, leuka rintaa vasten, kunnes hänen korvansa vakuuttivat hänelle, että kaikki kolme miestä olivat laskeutuneet portaita alas alempaan kerrokseen. Silloin hän nousi ja otettuaan lyhdyn pöydältä, jonne Peridol oli sen jättänyt, hiipi ovelle. Samoin kuin akkunakin, oli ovi syvennyksessä, joka tässä tapauksessa oli käytävän jatkoa. Lyhyt tarkastus riitti vakuuttamaan hänelle, että pako tätä tietä oli mahdoton, ja pikaisesti silmäiltyään lattiaa ja kattoa hän kääntyi pimeää, tuulista aukkoa kohti, joka ammotti huoneen toisessa päässä. Pantuaan lyhdyn pöydälle ja peitettyään sen viitallaan hän nousi akkunakomeroon ja astuen aidaketta vailla olevalle reunalle katsoi ulos.
Hän tunsi enemmän kuin näki, että Peridol oli puhunut totta. Pariisin tätä osaa ympäröivien lakeuksien viluinen henkäys kohosi väkevänä hänen sieraimiinsa. Hän aavisti, että se Seinen haara, joka oli asehuoneen ja Ile des Louviersin välillä, mateli hänen allaan, mutta ilta oli pimeä, ja mahdotonta oli eroittaa maata vedestä. Hän kuvitteli melkein näkevänsä saaren ääripiirteet; se oli asumaton ja puupinojen peittämä. Mutta yliopistokorttelin tulet, jotka kohosivat heikosti tuikkien St. Genevieven huippuun asti, hämmensivät hänen näköpiiriään ja tekivät ympäröivän hämärän vieläkin pimeämmäksi.