— Hän pitää siitä kiinni. Tänäänkin.
— Tänäänkin? Nom de Dieu! Tänään! No niin, — ja hän pyrki syrjäyttämään tämän asian, — minä en voi häntä auttaa. Minulla ei ole täällä pappia. Jos on jotakin muuta, millä voin palvella häntä…
— Ei ole mitään, kiitän teitä, — vastasi Tavannes. — Nyt minun on vain vietävä vastauksenne kuninkaalle. — Ja hän nousi kohteliaasti ja otti pöydältä naamionsa.
Herra de Biron katseli häntä hetkisen ikäänkuin tuumien, minkä vastauksen antaisi. Sitten hän nyökkäsi ja soitti vieressään olevaa kelloa.
— Naamio! — kuiskasi hän hiljaa, kun kuului lähestyviä askeleita, ja totellen viittausta Tavannes pani naamion kasvoilleen. Heti sen jälkeen se upseeri, joka oli saattanut hänet tänne, avasi oven ja astui sisään.
— Peridol, — sanoi herra de Biron, nousten seisaalleen, — minä olen saanut viestin, joka kaipaa vahvistusta, ja sen saadakseni minun täytyy lähteä liikkeelle. Minä menen marski Tavannesin asuntoon, pankaa se mieleenne — hän saa olla minusta vastuussa; siksi aikaa jää tämä herra tänne tarkasti vartioitavaksi yläkerran eteläisessä huoneessa. Teidän tulee kohdella häntä panttivankina, kaikin puolin säädyllisesti, ja hän saa pysyä tuntemattomana. Mutta jos en palaa huomenna puolipäivän aikaan, niin jätätte hänet alhaalle miesten haltuun, he kyllä tietävät, mitä hänelle on tehtävä.
Kreivi Hannibal ei yrittänyt keskeyttää häntä eikä myöskään ilmaissut sitä hämmennystä, jota varmaankin tunsi. Mutta suurmestarin lopetettua hän sanoi totisella, matalalla äänellä:
— Herra de Biron, tästä saatte minulle maksaa! — ja hänen silmänsä säihkyivät naamion aukoista.
— Mahdollisesti, mutta en tänään enkä huomenna, — vastasi Biron kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. — Peridol, toimittakaa, että tämä herra pannaan säilöön määräykseni mukaan, ja palatkaa sitten luokseni. Arvoisa herra, — ja hän kumarsi puoleksi kohteliaasti, puoleksi ivallisesti, — sallikaa minun suositella teille vaiteliaisuuden ja naamionne etuja, — ja hän viittasi kädellään ovea kohti.
Kreivi Hannibal epäröi hetken. Hän oli vihamielisen linnoituksen keskuksessa, jossa yksinäisen miehen vastustus, vaikka hän olisi ollut asestettu hampaita myöten, olisi ollut turha, ja hän oli aseeton, lukuunottamatta tikaria. Sittenkin hänet valtasi hetkellinen kova halu syöstä Bironin kimppuun ja tikari hänen kurkullaan, hänen henkensä hinnalla, kiristää itselleen turvallinen paluu. Mutta sitten hän alistui, sillä hänen tuiman ja intohimoisen luonteensa loimiin oli kutoutunut omituista viekkautta ja muutamia muita ominaisuuksia, joita ei voinut aavistaakaan. Kumartaen vakavasti hän kääntyi arvokkaana ja seurasi ääneti upseeria huoneesta.