Tignonville ei tiennyt mitä vastata, sillä säikähtäneen kamarineidin epäluuloinen katse oli kiintynyt häneen säikkyen ahdistetun eläimen raivoa. Sekä rouva Carlat että hän olivat kuulleet ja saattoivat edelleen kuulla. Vihdoin hän mutisi niin hiljaisella äänellä, että jos palvelijat käsittivätkin, mistä oli kysymys, se jäi vain epätäydelliseksi.
— Parempi yhden pelastus kuin ei kenenkään! — sanoi hän. — Minun täytyy ajatella teitä.
— Ja minun heitä, — vastasi tyttö varmasti. — Eikä siinä kaikki. Vaikka he eivät olisikaan täällä, ei siitä kuitenkaan voisi mitään tulla. Olen antanut sanani — vaikka hetki sitten iloissani sen unhotin, kun näin teidät. Ja kuinka, — jatkoi hän, — voin toivoa hänen pysyvän sanassaan, jos minä en pysy omassani? Taikka jos minä olen valmis rikkomaan sopimuksen tämän tapahtuman johdosta, jota en ensinkään voinut odottaa, niin kuinka voin vaatia häneltä ehtojen täyttämistä, joita hän sietää yhtä vähän — yhtä vähän kuin minä häntä?
Viimeisissä sanoissa hänen äänensä katkesi surkeasti; silmät etsivät rakastetun katsetta anteeksi pyytäen. Mutta Tignonville ei tuntenut sääliä eikä ihailua; hänet valtasi raivo. Hän seisoi tuijottaen tyttöä, sanattomana niin huimaavasta hulluudesta.
— Tuota ette voi tarkoittaa, — puhkesi hän lopulta sanomaan. — Te ette voi tarkoittaa, neiti, että aiotte siinä pysyä! Että aiotte pitää lupauksen, kun teidät siihen on pakotettu väkivallalla, petoksella, niiden kauhujen keskellä, joita hän ja hänen väkensä ovat meille toimittaneet! Se on aivan käsittämätöntä.
Tyttö pudisti päätään. — Minä lupasin, — sanoi hän.
— Teidät pakotettiin siihen!
— Mutta tämä lupaus pelasti henkemme.
— Murhamiesten, salamurhaajien käsistä! — väitti Tignonville.
Tyttö pudisti päätään. — Minä en voi peräytyä, — sanoi hän, — en voi.