— Te siis haluatte hänet mieheksenne, — huusi Tignonville alhaisen vihansa vallassa. — Siinäpä se on! Niin, te suorastaan haluatte hänen kanssaan naimisiin! Sillä mitä tulee hänen ehtoihinsa, — jatkoi nuori mies nauraen loukkaavasti, — niin ettehän voi ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänkö täyttäisi mitään ehtoja, kun te olette hänen vallassaan? Hän, kreivi Hannibal? Ja sitäpaitsi, jos hän suvaitsisi ne täyttää, minkä arvoisia ne ovat? Hugenottipappeja on paljon. Tapasin yhden juuri tänä aamuna. Voisin viidessä minuutissa saada jonkun heistä käsiini. Hänen tarvitsee siis vain löytää yksi heistä — ja minut!
— Niin, herra, — huusi tyttö vavisten loukatun ylpeytensä tunnosta, — juuri siksi pyydän teitä lähtemään. Mitä pikemmin jätätte minut, mitä pikemmin olette turvatussa asemassa, sitä parempi minulle. Joka hetki, jonka viivytte täällä, panette sekä itsenne että minut vaaralle alttiiksi.
— Ellette suostu —
— Minä en suostu, — vastasi tyttö varmasti, — ja te teette vain — mutta tässä hänen ylpeytensä alkoi lannistua, hänen äänensä väristä, ja hän katsoi sulhastaan onnettomana, — täällä olollanne minulle vaikeammaksi — —
— Hiljaa! — huusi rouva Carlat. — Hiljaa! — ja kun he säpsähtivät ja kääntyivät hänen puoleensa, oli hän huoneen toisessa päässä oven luona, miltei liian kaukana heidän kuuluviltaan kohottaen varoittavasti kättään. — Kuunnelkaa! — mutisi hän, — joku on tullut taloon.
— Se on minun lähettini Bironin luota, — vastasi Tignonville yrmeästi. Ja vetäen kaapunsa päähineen päänsä yli ja piilottaen kätensä hihoihinsa hän astui ovelle. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja aukaisi sylinsä. Hän ei voinut lähteä tällä tapaa. — Neiti! Clotilde! — huusi hän kiihkeästi, — sanon viimeisen kerran, totelkaa minua, tulkaa kanssani. Suostukaa!
— Hiljaa! — keskeytti rouva Carlat jälleen ja kääntyi huolestuneena heihin päin. — Se ei olekaan mikään lähetti! Se on Tavannes itse: tunnen hänen äänensä. — Ja hän väänteli käsiään. — Voi Jumalani, Jumalani, mitä meidän nyt on tehtävä? — jatkoi hän kauhun vallassa katsellen ympäri huonetta.
XVI.
PAHASSA PULASSA.
Pelko välähti neidin silmissä, mutta hän hillitsi itsensä. Hän viittasi rouva Carlatia vaikenemaan, ja he kuuntelivat tuijottaen toisiaan, toivoen vastoin toivoa, että nainen oli erehtynyt. He odottivat hyvän aikaa, ja joku heistä alkoi jo jälleen hengittää vapaammin, kun kreivi Hannibalin karhea ääni kumahti portailta ja poisti kaiken epäilyksen. Neiti tarttui pöydän reunaan ja seisoi siihen nojaten.