— Mitä on tehtävä? — mutisi hän ja kääntyi neuvotonna naisten puoleen. Se rohkeus, joka oli hänen sulhasensa poissa ollessa tukenut häntä, oli nyt kadonnut. — Jos hän tapaa hänet täällä, niin olen hukassa!
— Hän ei varmaankaan tunne minua, — kuiskasi Tignonville. Mutta hänen äänensä kuului epävarmalta, eikä hapuileva katse tukenut hänen sanojaan.
Rouva Carlat silmäili hätäisesti ympäri huonetta. Näytti siltä, että hän tällä kertaa saisi hoitaa asiat. Mutta huoneessa ei ollut toista ovea, ja akkunat olivat pihalle päin, jota Tavannesin väki vartioi. Ja juuri nyt kreivi Hannibalin askeleet kajahtelivat jo likellä, ja hänen kätensä jo melkein koski ovenripaa. Nainen väänteli käsiään; sitten, erään ajatuksen äkkiä juolahtaessa hänen mieleensä, hän hyökkäsi siihen nurkkaan, jossa neidin puvut riippuivat seinällä naulakossa.
— Kas tänne! — huusi hän. — Näiden taakse! Ehkä häntä ei näy täällä!
Pian, herra, pian! Piiloon!
Se oli turha toivo, sellaisen keksimä, jolle tilanne ei ollut selvä. Ja kuinka lupaava se olikin, neidin ylpeys nousi sitä vastaan.
— Ei, — huusi hän, — ei sinne! — ja Tignonville seisoi paikallaan tietäen piiloutumisen turhaksi, sillä kreivi Hannibal oli tietysti saanut kuulla, että siellä oli munkki.
— Ettekö voisi kieltäytyä avaamasta? — kuiskasi Tignonville kiireesti.
— Kun luonani on pappi? — vastasi tyttö pudistaen päätään.
Enempään puheluun ei ollut aikaa, sillä kreivi Hannibal naputti jo ovelle. Tyttö loi viimeisen katseen rakastettuunsa, joka oli kääntynyt selin akkunaan, niin ettei valo enää osunut hänen kasvoilleen. Olihan mahdollista, että hän pysyisi tuntemattomana, jos Tavannes viipyisi vain vähän aikaa; ainakin oli tämä vaara kestettävä. Puoleksi tukahtuneella äänellä hän pyysi kamarineitiään, Javettea, avaamaan oven.
Kreivi Hannibal kumarsi syvään astuessaan huoneeseen ja eksytti toiset, mutta ei tyttöä. Hän oli tuskin astunut kynnyksen poikki, kun tyttö jo katui, ettei ollut seurannut Tignonvillen neuvoa ja kieltäytynyt avaamasta ovea. Sillä mikä voikaan pysyä salassa noilta tylyiltä, teräviltä silmiltä, joiden katse yhdellä silmäyksellä ikäänkuin ahmi kaikki, mitä huoneessa oli, näki kaikki, eikä kuitenkaan tuntunut näkevän mitään — noilta silmiltä, joissa nytkin välkkyi julmaa pilaa? Hän saattoi pettää muita, mutta häntä, joka läähätti hänen kourissaan niinkuin villi lintu värisee metsämiehen kädessä, ei petetty! Hän näki ja tiesi, ja kuitenkin kumartaessaan ja hymysuin suoristautuessaan hän katseli ainoastaan yhtä!