— Luulin voivani tavata teitä aikaisemmin, — sanoi hän kohteliaasti, — mutta minua on viivytetty. Ensinnäkin pidättivät minua muutamat ystävistänne, jotka eivät tahtoneet minusta erota, sitten muutamat vihollisistanne, jotka tapasivat minut hieman ikävässä tilassa ja luullen minua virrasta pelastuneeksi hugenotiksi pakottivat minut mutkistelemaan paluumatkaani. Mutta nyt, kun olen saapunut, tuon uutisia.
— Uutisiako? — kuiskasi neiti kuivin huulin. Ne eivät varmaankaan olleet hyviä uutisia.
— Niin, neiti, herra de Tignonvillestä, — vastasi kreivi. — En ensinkään epäile, että voin toimittaa hänet tänne jo tänä iltana ja siten poistaa toisen tunnonvaivanne. Ja kuten uskon, on tämän hyvän isän, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen ja puhuen sillä ivallisella sävyllä, jota hän vain harvoin hillitsi, niin katolilainen kuin olikin, aina kun mainitsi pappia, — jo onnistunut karkoittaa toinen este ja suostuttaa teidät käyttämään hyväksenne palveluksiaan — —
— Ei ole! — huudahti tyttö kiivaasti.
— Eikö ole? — toisti Tavannes hymyillen epäilevästi ja katsellen toisesta toiseen. — Kah, minä olin toivonut parempaa menestystä. Mutta hän voi vielä onnistua. Olenpa varma, että hän vielä onnistuu. Ja siinä tapauksessa teidän kainoutenne suokoon minulle anteeksi, jos pyydän teitä kiirehtimään ja määräämään illallisen jälkeisen tunnin lupauksenne täyttämisen hetkeksi.
Tyttö kalpeni huulia myöten. — Illallisen jälkeenkö? — läähätti hän.
— Niin, neiti, tänä iltana. Sanotaanpa — kello kahdeksalta?
Kauhuissaan siitä, mikä häntä uhkasi ja mistä vain kaksi tuntia eroitti hänet, hän ei keksinyt muita sanoja kuin ne, joita juuri oli käyttänyt. Pahin oli häntä kohdannut; suurempaa onnettomuutta ei hänelle voinut sattua.
— Mutta hän ei ole saanut minua suostumaan! — huusi hän puristaen kiihkossaan kätensä nyrkkiin. — Minä en hyväksy katolista pappia.
— Ehditte vielä hyväksyä, neiti.