— Minä en suostu! — huusi tyttö hurjasti.
Huone pyöri hänen silmissään. Kuilu ammotti hänen jalkainsa juurella, sen uhkaavat kauhut huimasivat. Häntä oli sysätty yhä lähemmäksi; vaikka hän kuinka ponnisteli vastaan, oli hän nyt kuitenkin joutunut sen reunalle. Sumu kohosi hänen silmäinsä eteen, ja vaikka toiset luulivat hänen kuuntelevan, ei hän kuitenkaan käsittänyt mitään siitä, mitä tapahtui. Kun hän hetken kuluttua jälleen toipui, kuuli hän kreivi Hannibalin puhuvan.
— Sallikaa hänen tehdä uusi yritys, — kuului hän sanovan suopean ivallisesti. — Ainoastaan hetkinen vielä, neiti! Vielä yksi rynnäkkö, isä! Kirkon aseita ei voisi käyttää paremmin eikä arvokkaampaan tarkoitukseen, ja jos ne menestyvät, eivät ne suinkaan jää vaille asianmukaista tunnustusta ja maallista korvausta.
Ja samalla kun tyttö, jonka korvissa humisi, yritti kuunnella, mitä sanottiin, oli kreivi Hannibal äkkiä poistunut. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja he katsoivat kaikki kolme toisiaan — neidin kamarineitsyt oli syrjemmällä, avattuaan kreiville ovea. Tyttö avasi huulensa puhuakseen, mutta saattoi vain surkeasti hymyillä; Tignonville katkaisi hiljaisuuden, ja hänen äänensä sävy ilmaisi ennen kaikkea helpotusta.
— No, kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoi hän reippaasti. — Jos voin paeta tästä talosta — —
— Hän tuntee teidät, — vastasi tyttö.
— Mitä?
— Hän tuntee teidät, — toisti neiti melkein kylmäkiskoisella äänellä. — Näin sen hänen silmistään. Hän tunsi teidät heti ja tiesi myöskin, — lisäsi tyttö katkerasti, — että hänellä oli täällä käsissään toinen niistä henkilöistä, joita hän tarvitsi.
— Miksi hän sitten salasi sen tietävänsä? — tiuskaisi nuori mies.
— Miksikö? — vastasi tyttö. — Vietelläkseen minut luopumaan toisesta vaatimuksesta sillä ehdolla, että te pelastutte. Voi, — jatkoi tyttö katkeralla ivalla, — hänellä on helvetillinen viekkaus, pappien viekkaus! Te ette kelpaa kilpailemaan hänen kanssaan. En minäkään eikä kukaan meistä. Ja hänestä tulee minun herrani! Hän taivuttaa minut tahtonsa ja kätensä alle! Hän tulee omistamaan minut, ruumiini ja sieluni, kaikki! — jatkoi hän kauhuissaan vaipuen tuoliin, huojuttaen ruumistaan edestakaisin ja kätkien kasvot käsiinsä. — Minun täytyy olla hänen omansa, hänen, kunnes kuolen!