Miehen silmät säikkyivät, ja hänen ohimosuonensa tykyttivät rajusti.
— Mutta se ei saa tapahtua! — huusi hän. — Ehkä en ole hänen vertaisensa viekkaudessa, siinä olette oikeassa, mutta minä voin tappaa hänet. Ja sen minä teenkin. — Totisesti!
— Olisitte sen tehnyt hänen täällä ollessaan, — huomautti tyttö puoleksi ivaten, puoleksi tosissaan.
— Ei ole liian myöhäistä vieläkään, — huusi Tignonville, ja vaikeni samassa, sillä ovi avautui ja Javette astui sisään.
He katsoivat häneen, ja ennenkuin hän ehti avata suunsa, olivat he pystyssä. Hänen kalpeat, kiihottuneet kasvonsa, osoittaen muutakin kuin pelkoa, ilmaisivat hänen tuovan uutisia. Hän sulki oven jälkeensä, ja muutamassa hetkessä oli kaikki kerrottu.
— Herra voi paeta, jos kiirehtii, — sanoi hän matalalla äänellä, ja he näkivät hänen vapisevan mielenliikutuksesta. — He syövät juuri illallista. Mutta hänen täytyy olla sukkela!
— Eikö ovi ole vartioitu?
— On, mutta —
— Ja hän tietää! Emäntänne sanoo hänen tietävän, että minä olen täällä.
Hetken Javette näytti hämmästyneeltä. — Onhan se mahdollista, — mutisi hän. — Mutta hän on mennyt ulos.