Rouva Carlat taputti käsiään. — Kuulin oven sulkeutuvan kolme minuuttia sitten, — sanoi hän.
— Ja jos herra voisi päästä siihen huoneeseen, jossa hän söi illallista viime kerralla, niin siellä on särkynyt akkuna ainoastaan tukittu — hän nielaisi pari kertaa kiihdyksissään — jollakin sellaisella, minkä hän voi siirtää tieltään. Ja silloin herra pääsee kadulle, ja kaapu suojelee häntä.
— Entä kreivi Hannibalin miehet? — kysyi Tignonville innokkaasti.
— He syövät etuhuoneessa oven vieressä.
— Ahaa! Eivätkä voi nähdä sieltä toiseen huoneeseen?
Javette nyökkäsi. Kerrottuaan asiansa hän näytti olevan kykenemätön lisäämään sanaakaan. Neiti, joka tiesi hänen olevan pelkurin, ihmetteli, mistä hän oli saanut rohkeutta sekä tehdä nämä havainnot että tuoda uutiset. Mutta kun kohtalo oli ollut niin armelias ja pannut tämän naisen näin toimimaan, oli heidän käytettävä tilaisuutta — viimeistä, luultavasti kaikkein viimeistä tilaisuutta.
Hän kääntyi Tignonvillen puoleen. — Oi, menkää! — pyysi hän kuumeisesti. — Menkää, sitä minä rukoilen! Menkää nyt, herra! Suurin palvelus, minkä voitte minulle osoittaa, on mahdollisimman pian mennä sellaiseen paikkaan, josta hän ei saa teitä käsiinsä. — Vieno puna, toivon hohde, oli palannut hänen poskilleen, ja hänen silmänsä säteilivät.
— Oikein, neiti, — myönsi nuori mies, kerrankin totellen, — minä menen!
Ja olkaa rohkealla mielellä.
Hän piti hetken aikaa tytön kättä omassaan, sitten siirtyen oven luo avasi sen ja kuunteli. Kaikki tunkeilivat hänen takanaan. Kaukainen, hiljainen, alhaalta kuuluva äänten sorina vahvisti tytön kertomuksen todeksi; muuten oli talossa äänetöntä. Tignonville katsahti viimeisen kerran neitiin ja viitaten kädellään jäähyväisiksi hiipi portaille alkaen laskeutua kasvot munkkikaavun alla piilossa. He näkivät hänen saapuvan portaiden kulmaukseen ja sitten häviävän sen taakse. He kuuntelivat yhä ja katsoivat toisiaan, kun joku lattiapalkki narahti taikka kun alhaalta kuuluvat äänet hetkeksi vaikenivat.