KAKSINTAISTELU.
Portaiden alapäässä Tignonville pysähtyi. Vartijain jymisevät normandialaiset äänet kaikuivat muutaman askeleen päästä vasemmalta huoneesta, jonka ovi oli auki. Hän kuuli erään pilapuheen, jota seurasi raaka naurunhohotus myrskyisine kättentaputuksineen, ja samalla hän tiesi, että millä hetkellä hyvänsä voi joku miehistä astua ulos ja keksiä hänet. Onneksi hän saattoi miltei kädellä ylettyä sen huoneen oveen, jossa oli rikottu akkuna, käytävän oikealla puolella, ja hän hiipi sinne päin varovasti. Hän seisoi hetken epäröiden käsi ovenrivalla, mutta säikähtäen vartiohuoneesta kuuluvaa liikettä, joka ilmaisi muutamien nousevan ruokapöydästä, hän sysäsi oven auki, pujahti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli turvassa eikä ollut herättänyt mitään kolinaa. Mutta pöydän ääressä selin häneen, kasvot vaillinaisesti tukittua akkunaa kohti, istui kreivi Hannibal illallisella!
Nuoren miehen sydän tuntui seisahtuvan. Hyvän aikaa hän ikäänkuin lumottuna ja kykenemättömänä liikkumaan tuijotti kreivi Hannibalin selkää. Sitten, kreivin jatkaessa aterioimistaan taakseen katsomatta, hänen rohkeutensa alkoi palata. Hän oli ehkä tullut niin hiljaa, huoneeseen, ettei Tavannes ollut mitään huomannut taikka kenties luullut vain palvelijan tulleen sisään. Oli siis mahdollista, että hän saattoi poistua samalla tavalla, ja hän oli jo todella nostanut salvan vetäen mitä varovaisimmin ovea puoleensa, kun Tavannesin ääni sattui ikäänkuin suoraan hänen kasvoihinsa.
— Pyydän, älkää laskeko sisään vetoa, herra de Tignonville, — sanoi hän katsomatta taakseen. — Te ette kaapu yllänne ole sille alttiina, mutta minun laitani on toisin.
Onneton Tignonville seisoi kuin keihään lävistämänä, tuijottaen toisen takaraivoon. Ensi hetkellä hän ei saanut sanaakaan suustaan.
— Olkaa kirottu! — sähisi hän sitten raivon puuskassa, — olkaa kirottu!
Te siis tiesitte? Hän oli oikeassa.
— Jos tarkoitatte, että odotin teitä, niin olette oikeassa, — vastasi kreivi Hannibal. — Katsokaa, teille on katettu, tuolle paikalle ei tunnu veto akkunasta, ja puku, jonka olette lainannut, suojelee teitä erittäin hyvin kylmältä. Mutta — eikö se tunnu teistä hiukan tukalalta näin kesäilmalla?
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies vavisten.
Tavannes kääntyi ja katsoi häntä hymyillen synkästi. — Kirous voi osua, — sanoi hän, — mutta luulen, ettei se tule teidän anomuksienne seurauksena. Ja eikö olisi parasta, että nyt näyttelisitte miehen osaa?
— Jos olisin asestettu, — huusi toinen tulisesti, — ette loukkaisi minua!