— Saattaa olla. Minä tiedän, eikä sillä ole väliä, kuinka tiedän. Minun asiani on käyttää parhaimmalla tavalla omia tietojani — ja teidän!
Herra de Tignonville nauroi hävyttömästi. — Käyttäkää omianne parhain päin, minulta ette saa mitään tietoja.
— Sen saamme nähdä, — vastasi kreivi Hannibal. — Muistelkaapa, millaista oli kaksi päivää sitten, herra de Tignonville. Jos olisin mennyt neiti de Vrillacin luo viime lauvantaina ja sanonut hänelle: »tulkaa vaimokseni taikka luvatkaa tulla», minkä vastauksen olisin saanut?
— Hän olisi sanonut, että olette häpeämätön! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Ja minä —
— Se ei kuulu asiaan, mitä te olisitte tehnyt, — keskeytti Tavannes. — Riittää, että hän olisi vastannut, kuten otaksutte. Mutta tänään hän on antanut minulle lupauksensa.
— Niin, — tiuskaisi Tignonville, — sellaisissa oloissa, joissa ei yksikään kunnian mies —
— Sanokaamme omituisissa oloissa.
— Entä sitten?
— Jotka yhä jatkuvat! Huomatkaa se, herra de Tignonville, — jatkoi kreivi kumartuen eteenpäin ja katsoen nuorta miestä tarkoittavasti. — Ne olot jatkuvat yhä! Ja ne voivat vaikuttaa toisen tahtoon samoin kuin hänenkin! Kuunnelkaa! Kuuletteko? — ja nousten synkistyvin kasvoin tuolistaan hän osoitti puoleksi tukittua akkunaa, jonka kautta kuului selvästi miesjoukon tahdikkaita askelia. — Kuuletteko, herra? Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Samoin kuin oli eilen, on myöskin tänään. Tänä aamuna tapettiin presidentti La Place. He etsivät yhä. Virta ei vielä ole täynnä eikä hirsipuu kyllästynyt. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin avata akkuna ja osoittaa teitä, eikä henkenne ole kalliimpi kuin hullun koiran, jota ajetaan kadulla takaa!
Nuori mies oli myöskin noussut. Hän seisoi katsellen Tavannesia, kaapu oli liukunut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä laajenivat.