— Niin, juuri niin! — kertasi Tavannes säkenöivin silmin. — Tie on avoinna! Jos tahdotte pelastaa rakastettunne, niin tässä on tie! Jos tahdotte pelastaa hänet siitä syleilystä, jota hän kauhistuu, silmistä, joiden katsetta hän vapisee, isännän kädestä, niin tuossa on tie! Ettekä te tahdo pelastaa ainoastaan hänen hansikastaan, vaan hänet itsensä, hänen sielunsa ja ruumiinsa! Siis, — jatkoi hän hillittömällä äänellä, jossa väreili ylenkatse ja katkeruus, — syöskää leijonien eteen, uljas rakastaja! Annatteko henkenne hänen kunniansa vuoksi? Tahdotteko kuolla, jotta hän jäisi immeksi? Uhraatteko päänne pelastaaksenne hänen sormensa? Siis, hypätkää alas! Kilpakenttä on avoinna, hiekka on ripoteltu! Omasta suustanne olen kuullut, että jos teitä kohtaa turmio, hän on pelastettu! Ulos siis arvoisa herra! Huutakaa: »minä olen hugenotti», ja silloin tapahtuu Jumalan tahto!
Tignonville oli käynyt tuhkanharmaaksi. — Tai oikeastaan teidän! — läähätti hän. — Teidän tahtonne, te pahahenki! Sittenkin —
— Te aiotte lähteä! Ha, ha! Te aiotte lähteä!
Hetken näytti siltä, että hän aikoi lähteä. Hämäyksen kiihdyttämättä ja suunniltaan Tavannesin osoittamasta ylenkatseesta hän heitti kiusaajaansa vihasta palavan katseen ja kiivaasti hengittäen laski kätensä akkunalaudan reunalle ikäänkuin hypätäkseen ulos.
Mutta sen käy huonosti, joka kerran on paennut vihollista. Hänen katseensa sattui lähellä seisovaan jousimiesjoukkoon, joiden teräksisillä keihäänkärjillä ilta-auringon säteet välähtelivät ja tuntuivat sydämeen asti kylmiltä. Kuolema, mutta ei taistelutanterella eikä tuhansien yllyttävien katsojien nähden, vaan tällä hämärtyvällä kadulla vihollisen nauraessa akkunasta, sellainen kuolema, jota ei seuraisi kosto, ilman varmuutta, että tyttö vihdoinkin olisi turvassa, voisi johtua vain puhtaasta rakkaudesta, kun lapsi rakastaa vanhempiansa, vanhemmat lastaan, mies sitä naista, joka hänelle on ainoa koko maailmassa!
Hän peräytyi. — Te ette säästäisi häntä! — huusi hän, ja hänen kasvoiltaan virtasi hiki, sillä hän tiesi nyt, ettei lähtisi. — Te koetatte päästä minusta eroon! Te pettäisitte minut, ja sitten —
— Omat sananne tuomitsevat teidät! — sanoi kreivi Hannibal vakavasti. —
Tehän itse sanoitte niin. Mutta sittenkin vannon. Vannonko sen teille?
Mutta Tignonville peräytyi yhä ja vaikeni.
— Enkö? Voi teitä, jalo ritari, urhea sankari! Tiesinhän sen! Luuletteko, etten tiennyt, kenen kanssa olin tekemisissä? — ja kreivi Hannibal purskahti tylyyn nauruun kääntäen toiselle selkänsä ikäänkuin ei enää välittäisi hänestä. — Te ette tahdo kuolla hänen kanssaan ettekä hänen puolestaan. Teille sopisi paremmin hänen alushameensa ja hänelle teidän polvihousunne. Taikka ei sentään, paras olette munkkina. Kuulkaa neuvoani, herra de Tignonville, lopettakaa aseitten käyttö; rukousnauhalla, makeilla sanoilla ja lavertelemalla pyhästä kirkkoäidistä voitte petkuttaa naisia, aivan varmaan myöskin heidän parhaimpiansa! Eiväthän he kaikki ole sentapaisia kuin serkkuni, ivaava, myrkyllinen pilkkakirves — teillä oli kai siellä huono menestys?
— Jospa minulla olisi miekka! — puhisi Tignonville raivosta lyijyn karvaisena. — Te parjaatte minua raukaksi, kun en tahdo kuolla teidän mieliksenne. Mutta antakaa minulle miekka, ja minä osoitan teille, olenko pelkuri!