— Hugenottipapin. Niin, niin juuri, taikka ilmoitatte, mistä voin sellaisen löytää.
Nuori mies peräytyi. — En koskaan! — sanoi hän.
— Te tiedätte, mistä sellaisen voisi tavata.
— En koskaan! En koskaan!
— Te voitte saada hänet käsiinne viidessä minuutissa, kuten tiedätte.
— Minä en tahdo.
— Siinä tapauksessa en miekkaile kanssanne! — vastasi kreivi Hannibal tyynesti ja kääntyi nuoresta miehestä taas poispäin. — Suotte minulle anteeksi, jos sanon, herra de Tignonville, että päätöksenne taistella on yhtä häilyvä kuin päätöksenne kuolla. En luule, että olisitte saavuttanut menestystä hovissa. Vielä on eräs seikka, jota luullakseni ette ole tullut ajatelleeksi. Jos taistelemme, niin te mahdollisesti surmaatte minut, jolloin tuo ehto ei minua hyödytä. Taikka minä — mikä on luultavampaa, — lisäsi hän hymyillen kylmästi, — surmaan teidät enkä siinäkään tapauksessa ole paremmassa asemassa.
Nuoren miehen kalpeat kasvot ilmaisivat, että hänen rinnassaan oli ristiriita. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hänen kätensä suorastaan syyhyi kaivaten miekankahvaa — siihen hän oli kyllin rohkea. Hän vihasi, ja ainoastaan tällä tapaa hän saattoi kostaa. Mutta entä rangaistus, jos hän epäonnistuisi! Ja sittenkin, mitä siitä? Hän oli nyt helvetissä, nöyryytyksen, häpeän, tappiolle joutuneen helvetissä, vihollisensa kiusaamana! Hän saattoi vain panna itsensä alttiiksi alemmalle helvetille.
— Minä suostun! — huudahti hän lopuksi käheästi. — Antakaa minulle miekka ja pitäkää itsestänne huolta.
— Te lupaatte?