— Minä lupaan!
— Hyvä on, — vastasi kreivi Hannibal herttaisesti, — mutta näin emme voi miekkailla, meidän täytyy saada enemmän valoa. — Ja hän harppasi ovelle avaten sen, huusi luoksensa normandialaisen ja käski hänen siirtää pöydän ja tuoda tusinan kynttilöitä, sillä valo oli häipymässä kapeilla kaduilla ja huoneessa, akkunan ollessa puoleksi tukittuna, alkoi jo hämärtää. Tignonvillen päässä jyskytti, ja hän ihmetteli, että palvelija ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut hämmästystään eikä sanonut sanaakaan, kunnes Tavannes määräystensä lisäksi käski tuoda pari miekkaa.
— Herran miekka on täällä, — vastasi Bigot vaikeatajuisella murteellaan. — Hän jätti sen tänne eilen aamulla.
— Oletpa sinä hyvä mies, Bigot, — vastasi Tavannes niin iloisesti ja hyvätuulisesti, että Tignonville hämmästyi. — Ja pian saat naida Suzannen.
Normandialainen hymyili happamesti ja lähti hakemaan aseita.
— Teillä on kai tikari? — jatkoi kreivi Hannibal samalla iloisella äänellä, joka oli jo hämmästyttänyt Tignonvilleä. — Mainiota! Tahdotteko riisua kaapunne vai taistellaanko näin? Hyvä on, herra, siinä epätodenmukaisessa tapauksessa, että onni suosii teitä, on teidän noin puettuna parempi olla. Mies, joka juoksee katuja pitkin paitahihasillaan, voi joutua rettelöihin, — ja hän nauroi hilpeästi.
Tignonville kuunteli, ja hänen raivonsa alkoi muuttua hämmästykseksi. Mies, joka piti miekkailua neljän seinän sisäpuolella huvituksena, ja joka piti vihollista vallassaan ja kuitenkin oli valmis syrjäyttämään tämän edun, astumaan taistelutanterelle ja panemaan henkensä alttiiksi päähänpiston vuoksi, sellainen mies oli hänen kokemuksiensa ulkopuolella, vaikka Poitoussa näinä sotien aikoina miehet olivat uljaita. Sillä mitä, kysyi hän itseltään, Tavannes voitti taistelulla? Saisiko hän neidin omakseen? Mutta olihan neiti hänen vallassaan, jos intohimo pääsisi hänessä voitolle; ja jos hänen lupauksensa oli esteenä, mikä tuntui mahdottomalta hänen maineensa kannalta, niin hänen tarvitsi vain odottaa, ja huomenna tai ylihuomenna tai sitä seuraavana päivänä hän voisi tavata jonkin hugenotin ja vaaratta saavuttaa sen, minkä takia nyt pani kaikki alttiiksi.
Tignonville ei tiennyt, että toisen luonteen mukaista oli nauttia tällaisista uhkayrityksistä. Mutta Tavannesin huolettomuus vaikutti häneen, ja kun nuoren miehen miekka tuotiin, oli hänen kiihkeä halunsa kaksintaisteluun osaksi laimennut, ja vaikka miekankahvan kosketus palauttikin hänen päätöksensä, niin lukittu ovi, rajoitettu tila ja valaistus, johon hän oli tottumaton, olivat syynä, että hänen rohkeutensa melkein vaihtui epätoivoon.
Sen ajan kaksintaisteluissa käytettävä lyhyt miekka teki kuitenkin itse epätoivonkin pelottavaksi, eikä Tignonville asettuessaan paikalleen ensinkään näyttänyt halveksittavalta vastustajalta. Hän oli riisunut viittansa ja munkkikaapunsa ja seisoi notkeana ja ketteränä kuin kissa, antaen ruumiinsa painon levätä milloin toisella, milloin toisella jalalla ja alinomaa liikkeessä. Pöytä, jolla kynttilät seisoivat, oli siirretty akkunan eteen, jonka Bigot oli uudelleen tukkinut, ennenkuin lähti huoneesta. Valo oli hänen oikealla puolellaan, ja hän oli mielissään tästä edusta, koska muka hänen miekkansa kärkeä oli vaikeampi pitää silmällä.
Kreivi Hannibal ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. — Oletteko valmis? — kysyi hän. — Asentoon! — huusi hän sitten polkien jalallaan sanan vahvistukseksi. Mutta sitten hän ei tehnytkään äkkirynnäkköä, joka olisi ollut hänen luonteelleen ominaista ja jota Tignonville pelkäsi, vaan pysytteli varovasti etäällä kumartuen syvään, ja kun hänen hitaaseen alkuunsa vastattiin yhtä viisaasti, alkoi hän härnätä vastustajaansa.