— Tulkaa nyt vain! — huusi hän ollen uhmailevinaan. — Tulkaa, herra, miekkailemmeko vai leikimmekö vain miekkasilla?
— Alkakaa sitten itse! — vastasi Tignonville mielenliikutuksen ja syttyvän toivon kiihoittamana. — Minä en ainakaan ole teitä pidättänyt! — ja hän hyökkäsi, mutta työnnettiin syrjään.
— Ahaa! Ahaa! — hoki Tavannes vuorostaan pistäen ja väistäen, mutta huolimattomasti ja etäältä.
Tämän jälkeen molemmat siirtyivät lähemmä ovea katsellen toisiaan kiiluvin silmin, polvet koukussa ja selkälihakset jännitettyinä hyökkäykseen. Äkkiä Tavannes työnsi ja hypähti sivulle; hänen vastustajansa työnsi vuorostaan, ja kreivi väisti vääntäen niin voimakkaasti miekanterän syrjään, että hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut karata Tignonvillen kimppuun tikarillaan. Mutta Tignonville peräytti oikean jalkansa vikkelästi, joten he jälleen joutuivat vastatusten, ja nuori mies nauroi.
— Yrittäkää uudestaan, herra kreivi! — sanoi hän ja samalla hyökkäsi salamannopeasti. Tuokion aikaa miekat risteilivät vihlovasti, terät välkkyivät, molemmat hehkuvat kasvot tuijottivat toisiaan. Sitten he taas erosivat.
Veri tihkui kreivi Hannibalin kaulaan tulleesta naarmusta. Jos terä olisi osunut puolenkaan tuumaa enemmän oikealle, olisi se pistänyt hänen kurkkuunsa. Tignonville nauroi jälleen ylpeänä ja heilutteli itseään puolelta toiselle odotellen yhä varmempana uutta tilaisuutta. Notkeana kuin leopardi, joita Kaarle piti Louvressa, hän kumartui yhä alemmaksi ja joka liikkeellä otti yhä enemmän hyökkääjän asennon, vaanien, että vastustaja paljastaisi itsensä. Kreivi Hannibal seisoi synkin kasvoin ja tarkkaavin katsein edelleen puolustuskannalla. Valo alkoi hiukan heiketä, kynttilöiden sydämet olivat pitkällä karrella, mutta kumpikaan ei sitä huomannut eikä uskaltanut siirtää katsettaan. Heidän raskas hengityksensä sai ikäänkuin vastakaikua oven toiselta puolelta, mutta tätäkään ei huomattu.
— No? — sanoi kreivi Hannibal vihdoin. — Ettekö tulekaan?
— Tulen silloin, kun haluttaa, — vastasi Tignonville teeskennellen hyökkäävänsä, mutta kohta peräytyen.
Toinen teki samoin, ja jälleen he katselivat toisiaan, ja heidän silmänsä näyttivät yhä pienenevän. Vihdoin alkoi Tignonvillen huulilla hymy hitaasti väreillä. Hän pisti. Se väistettiin. Pisti uudelleen — väistettiin jälleen! Tavannes, joka oli käynyt yhä varovammaksi, peräytyi kyynärän verran. Tignonville seurasi, mutta ei sallinut itseluottamuksen voittaa varovaisuutta. Hän alkoi tosin härnäillä vastustajaansa, ilkkua ja pilkata, mutta tietyssä tarkoituksessa.
Sillä äkkiä, kesken lausetta, hän toisti sen erikoisen piston, jolla oli jo aikaisemmin ollut menestystä. Mutta tällä kertaa Tavannes oli varuillaan, työnsi terän syrjään ja vastaamatta äkillisellä jälkityönnöllä hypähti lähemmäksi yllättäen toisen. Nyt he olivat joutuneet kasvoista kasvoihin, toisen rinta toisen olkapäätä vasten, ja iskivät hurjasti miekoillaan. Kreivi Hannibal oli edullisemmassa asemassa, sillä hän oli vastustajansa miekan ulkopuolella. Tignonvillen miekka iski, mutta kimposi toisen metallikahvasta. Tavannesin miekka sivalsi kovaa nuoren miehen silmien väliin. Hugenotti huitoi käsillään ja kaatui pitkäkseen lattialle. Samassa oli kreivi Hannibal hänen rintansa päällä ja löi miekan hänen kädestään.