— Tunnustatteko itsenne voitetuksi? — huusi hän.
Nuori mies, jota kasvoille virtaava veri sokaisi, viittasi kädellään. Kreivi Hannibal nousi ja katseli vihollistaan hetken puhumatta. Sitten hän näytti tyytyväiseltä, nyökkäsi ja astuen pöydän ääreen kasteli erästä ruokaliinaa vedessä. Siirtyen Tignonvillen luo hän huolellisesti tuki tämän päätä ja pesi verisen otsan.
— Niin on kuin oletin, — sanoi hän saatuaan veren pysähtymään. — Te ette ole vahingoittunut. Olette vain huumaantunut. Se ei merkitse enempää kuin mustelma.
Tignonville alkoi toipua. — Mutta minä luulin, — mutisi hän keskeyttäen puheensa koettaakseen kasvojaan kädellään. Sitten hän hieman horjuen nousi hitaasti. — Minä luulin, että satutitte siihen terällä, — mutisi hän.
— En, vaan miekan ponnella, — vastasi Tavannes kuivasti. — Minun etuni mukaista ei ollut surmata teitä. Sen olisin saattanut tehdä vaikka kymmenen kertaa.
Tignonville voihkaisi ja istahtaen pöydän ääreen painoi ruokaliinalla pakottavaa päätään. Yksi kynttilöistä oli mellakassa kaatunut ja pudonnut lattialle, kytien nyt pienessä rasvalätäkössä. Tavannes polki sen sammuksiin, sitten harpaten huoneen toiseen päähän nosti lattialta Tignonvillen miekan ja laski sen pöydälle omansa viereen. Hän katseli ympäri huonetta, olisiko vielä jotakin tehtävää, ja nähdessään, ettei ollut, palasi Tignonvillen luo.
— Nyt, hyvä herra, — sanoi hän tylyllä, väkinäisellä äänellä, — minun täytyy pyytää teitä suorittamaan osanne.
Tuskallinen huokaus nousi onnettoman miehen rinnasta. Ja hän oli kuitenkin pannut henkensä alttiiksi; mitä muuta hän olisi voinut tehdä?
— Lupaatteko, ettei papille tehdä mitään pahaa? — mutisi hän.
— Hän on turvassa, — vastasi kreivi Hannibal vakavasti.