Tignonville taisteli hetken ylpeyttään vastaan ja sanoi sitten nopeasti ja hämillään: — Ettehän kerro Clotildelle — että juuri minun avullani — löysitte papin?
— En kerro, — vastasi Tavannes yhä vakavana. Hän kumartui nostamaan lattialta viitan ja munkkikaavun, jotka olivat pudonneet tuolilta, niin ettei hänen silmiään näkynyt. — Minun kauttani hän ei milloinkaan saa sitä tietää, — sanoi hän.
Ja Tignonville ilmaisi hänelle, mitä tiesi, kätkien kasvot käsiinsä.
XVIII.
ANDROMEDA, PERSEUKSEN POISSAOLLESSA.
Vähitellen, heidän miekkaillessaan alakerrassa, oli hämärä tihentynyt, ja yläkerran huoneessa oli aivan pimeä. Mutta neiti ei sallinut tuotavan kynttilöitä. Istuen pimeässä portaiden ylimmällä askeleella kädet ristissä polvien ympärillä hän yhä kuunteli, ikäänkuin olisi sillä voinut välttää onnettomuutta taikka näin pitkälle sitä vastaan menneenä torjua siitä pahimman puolen. Pimeässä hänen ympärillään värisevät naiset olisivat mielellään sytyttäneet tulta ja vetäneet hänet mukaansa takaisin huoneeseen, sillä heistä tuntui siellä turvallisemmalta, mutta häntä ei saanut paikaltaan liikahtamaan.
Vartiohuoneessa olevien miesten nauru ja lörpötys tai edestakaisin kulkeva Bigot, jota hän ei kuitenkaan voinut nähdä, ei ensinkään pelottanut häntä; hän suorastaan hengitti helpommin alastomalla, aukealla porrassiltamalla kuin suljettuna huoneeseen, jonka hänen pelkonsa teki vastenmieliseksi. Täällä hän saattoi ainakin kuunnella olematta itse näkyvissä, ja kuunnellen oli epätietoisuuskin helpompaa.
Portaiden käänne ja vartiohuoneesta kuuluva melu tekivät vaikeaksi kuulla, mitä alhaalla suljetussa huoneessa tapahtui. Mutta hän ajatteli, että jos siellä syntyisi hälinä, hänen täytyisi se kuulla, ja kun aika kului eikä mitään tapahtunut, vakaantui hän uskossaan, että hänen rakastettunsa oli päässyt akkunasta pakoon.
Mutta sitten hän säikähti. Kolme tai neljä miestä tuli vartiohuoneesta ja läheni, kuten hänestä tuntui, sen huoneen ovea, jossa oli särkynyt akkuna. Tyttö huomasi iloinneensa liian aikaisin, ja hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän odotti kuulevansa jalkojen töminää, huutoa, tappelua. Mutta lukuunottamatta epämääräistä, hillittyä ääntä, joka kuului hetken aikaa, ja jota seurasi kumea jysähdys, ei hän kuullut mitään muuta. Heti sen jälkeen miehet palasivat kuiskaillen, ja vartiohuoneessa alkoi taas melu, oltuaan hetkisen hiljempänä, ja vaikkakin ymmällään, hengitti tyttö jälleen helpotuksesta. Varmaankin hän jo oli paennut ja päässyt kauas, asehuoneeseen tai muualle turvaan. Ja hänellä itsellään oli syytä rohkaista mieltään ja tuntea, että tältä päivältä oli vaara ohitse.
— Eikö neiti nyt halua valoa? — rohkeni yksi naisista ehdottaa.