— En, en! — vastasi hän kiivaasti, yhä kyyröttäen paikallaan ja vilvoitellen itseään ja hehkuvia kasvojaan portaiden pimeässä viileydessä. Ulkoilmaa virtasi vapaasti hänen kyynärpäänsä viereisestä akkunasta, ja tämä paikka oli joka tapauksessa raittiimpi kuin hänen huoneensa. Javette alkoi ruikuttaa, mutta hän ei siitä välittänyt; joku miehistä astui alhaalla ulos huoneesta ja meni käytävää pitkin, ja hän kuuli, kuinka ulko-ovesta nostettiin salpa ja kolmen tai neljän miehen askelet narisivat heidän mennessään siitä ulos.
Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut, ja sitten talossa vallitsi taas hiljaisuus. Ja kun tänä maanantai-iltana verilöylyn ensimäinen raivo alkoi tyyntyä — vaikka sitä tavallaan jatkui viikon loppuun asti, — oli ulkopuolinenkin Pariisi hiljainen. Ne äänet, joita kahtena viime päivänä oli usein kuulunut kouristaen hänen sydäntään, olivat nyt vaienneet. Hänet valtasi melkein rauhoittava ja lohdullinen tunne, jonkinlainen nukuttava väsymys, joka suurimmaksi osaksi johtui jälkiseurauksena mielenliikutuksesta. Hänen päänsä painui pimeässä yhä alemma polvia vasten, ja näin kului puoli tuntia Javetten ruikuttaessa ja rouva Carlatin torkkuessa nojaten leveää selkäänsä seinää vasten.
Äkkiä neiti avasi silmänsä ja näki kolmea porrasaskelta alempana vieraan miehen, jolta hän sulki tien. Tulijan takana oli Carlat ja tämän takana Bigot, molemmat valaisemassa tietä, ja neidin huumaantuneissa ajatuksissa, kun hän nousi seisaalle, näyttivät kaikki kolme kuuluvan samaan seurueeseen tuijottaessaan häneen yhtä hämmästyneinä. Hänen viereisestään akkunasta puhalsi viima saaden kynttilänliekin sinne tänne lepattelemaan, lisäten siten tilanteen yöllistä painajaistunnelmaa, sillä tässä häilyvässä valossa näyttivät miehet milloin nauravan, milloin taas rypistävän otsaansa, ja heidän varjonsa lankesivat väliin suurina, väliin pieninä seinälle. Itse asiassa he olivat yhtä odottamatta tavanneet hänet täällä kuin hän heidät, mutta he olivat valveilla ja hän vasta havahtunut, niin että etu oli heidän puolellaan.
— Mitä nyt? — huudahti hän äkillisen pelon vallassa. — Mitä nyt?
— Jos neiti tekisi niin hyvin ja palaisi huoneeseensa, — sanoi eräs miehistä kohteliaasti.
— Mutta… mitä on tapahtunut? — Hän oli säikähtynyt.
— Jos neiti…
Silloin hän enempää kyselemättä kääntyi ja palasi huoneeseensa; jäljestä tulivat nämä kolme ynnä hänen kamarineitinsä ja rouva Carlat. Hän seisoi nojaten toisella kädellään pöytään, Javetten sytyttäessä vapisevin sormin kynttilöitä.
— Nyt, arvoisa herra, — sanoi hän tuikealla äänellä, — tahdotteko ilmoittaa minulle asianne?
— Ettekö tunne minua? — Vieraan katse viipyi hänessä ystävällisesti ja säälien.