Tyttö katseli häntä silmää räpäyttämättä koettaen tukahuttaa heräävää pelkoa.
— En, — sanoi hän. — Ja kuitenkin luulen nähneeni teidät.
— Te näitte minut sunnuntaista viikko sitten, — vastasi vieras surullisesti. — Nimeni on La Tribe. Saarnasin sinä päivänä, neiti, Navarran kuninkaan läsnäollessa. Luulen, että tekin olitte siellä.
Tyttö tuijotti häneen hetken ääneti, huulet raollaan. Sitten hän nauroi yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.
— Onpa hän viisas! — huusi hän. — Hänellä on pappien oveluus! Taikka paholaisen! Mutta te tulette liian myöhään. Lintu on lentänyt pois.
— Neiti…
— Sanon teille, että lintu on lentänyt pois, — toisti tyttö kiivaasti, ja hänen kolea voitonvarma naurunsa helähti huoneen läpi. — Hän on viekas, mutta minä olen ollut häntä viekkaampi. Minä olen…
Hän vaikeni ja tuijotti hurjana ympärilleen, sillä äkkiä hän kauhistui hiljaisuutta, läsnäolijain kasvojen omituisen juhlallista, säälivää ilmettä, ja hänen huulensa alkoivat vavista.
— Mitä? — kuiskasi hän. — Miksi te katselette minua noin? Ei suinkaan — hän kääntyi toisesta toiseen päin — ei suinkaan häntä ole saatu kiinni?
— Herra de Tignonvilleäkö?