Tyttö nyökkäsi.
— Hän on alakerrassa.
— Oih! — voihkaisi tyttö.
He odottivat, että hän aivan murtuisi, ehkä kaatuisi, mutta hän ainoastaan hapuili jotakin tuolia ja istuutui. Hetken aikaa huoneessa oli hiljaista, ja sitten hugenottipappi alkoi puhua juhlallisella, virallisella äänellään.
— Kuulkaa, kaikki läsnäolevat! — sanoi hän hitaasti. — Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Kahtena päivänä suurten vaarain keskellä hänen kätensä on suojellut ja hänen laupeutensa ruokkinut minua, ja minulle on sanottu, että saan elää, ja tässä asiassa teen niiden tahdon mukaan, joiden vallassa nyt olen. Mutta olkaa siitä varmat ja kuulkaa kaikki, — jatkoi hän äänessään ankara sävy, — mieluummin kuin vihin tämän naisen vastoin hänen tahtoaan …jos tosiaankin sellainen vihkiminen Jumalan silmissä mitään merkitsee… mieluummin kuin pelastan henkeni niin halpamaisella myöntyväisyydellä, tahdon kuolla enkä ainoastaan kerran, vaan vaikka kymmenen kertaa! Minä olen valmis enkä puolusta itseäni. — Ja hän levitti käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen iskun. — Jos täällä tapahtuu petosta, jos sitä on harjoitettu tuolla alhaalla, missä minulle kerrottiin yhtä ja toista, niin siitä ei ole mitään hyötyä. Ennenkuin kuulen neidin omasta suusta, että hän niin tahtoo, en lausu ainoaakaan vihkiäissanaa.
— Hän tahtoo sitä itse.
La Tribe kääntyi ja näki puhujan. Se oli kreivi Hannibal, joka oli tullut sisään vähää ennen ja pysähtynyt ovensuuhun.
— Hän suostuu, — toisti Tavannes tyynesti. Ja joskin hän tänä hetkenä nauttiessaan suunnitelmiensa hedelmiä tunsi voitonriemua, salasi hän sen vakavuuden naamiolla. — Epäilettekö minua, mies?
— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan, — vastasi toinen pelottomasti, ja harva saattoi sanoa niinkään paljon ankaran kreivin läsnäollessa. — En kenenkään muun suusta!
— Kuulkaas, te pappi…