— Minä voin kuolla. Enempää ette voi tehdä, arvoisa herra, — vastasi La
Tribe rohkeasti. — Ei mikään uhkauksenne voi mieltäni muuttaa.
— Siitä en ole varma, — vastasi Tavannes ystävällisemmin. — Mutta jos olisitte kuunnellut minua ja ollut vähemmän innokas näyttämään rohkealta, herra La Tribe, kun ei mikään vaara uhkaa, niin olisitte käsittänyt, että sankarillisuutta ei tässä tarvita. Neiti tahtoo ja sanoo sen teille.
— Tosiaanko?
Kreivi Hannibal kohotti silmäkulmiaan. — Niin juuri, hän itse sanoo, jos sitä haluatte, — vastasi hän. Ja lähestyen tyttöä askeleen ja puhutellen häntä oudon vakavasti hän jatkoi: — Neiti de Vrillac, te kuulette, mitä tämä herra vaatii, oletteko niin hyvä ja vahvistatte, mitä olen sanonut?
Tyttö ei vastannut, ja jännittyneessä hiljaisuudessa kuului siltä, kuin joku naisista olisi ollut tukehtumaisillaan, ja eräs toinen purskahti itkuun. Monet kasvot kalpenivat; miehet seisoskelivat levottomina.
Kreivi Hannibal katsahti ympärilleen pää pystyssä. — Itkuun ei ole mitään syytä, — sanoi hän, ja vain hän itse tiesi, sanoiko hän tämän ivaten vai omituisesti harkitsematta. — Neidillä ei olekaan mitään kiirettä vastata niin tärkeään kysymykseen. Hän antoi lupauksensa hirvittävän vaaran painostamana ja sitä suurempi syy hänellä nyt on, kun on tullut lupauksen täyttämisen aika, tehdä se hätäilemättä ja asiaa harkittuaan. Siitä lähtien, kun hän antoi lupauksensa, hänellä on ollut monta tilaisuutta välttää sen täyttämistä. Mutta hän on Vrillacien sukua, ja minä tiedän, ettei hän ajattelekaan mitään sellaista.
Hän vaikeni hetkeksi. — Neiti, — sanoi hän sitten, — en tahtoisi kiirehtää teitä.
Tytön silmät olivat ummessa, mutta nyt hänen huulensa liikkuivat. — Minä… suostun, — kuiskasi hän. Värisevä huokaus, helpotuksestako, säälistäkö, Herra ties mistä, täytti huoneen.
— Oletteko tyydytetty, herra La Tribe?
— Minä en…