— Mies! — Muristen kuin tiikeri kreivi Hannibal heitti naamion. Kahdella harppauksella hän oli papin vieressä, käsi tarttui hänen olkapäähänsä, ja intohimosta hehkuvat kasvot tuijottivat pappiin. — Tahdotteko leikkiä ihmishenkien kanssa? — sähisi hän. — Jos ette panekaan mitään arvoa omallenne, niin eikö toisten alttiiksi paneminen teitä arveluta? Näiden? Katsokaa ja laskekaa heidät? Ettekö tunne mitään sääliä? Jos hän tahtoo pelastaa heidät, niin ettekö te?
— Omalleni en mitään arvoa pane.
— Olkoon henkenne kirottu! — huusi Tavannes vihansa vimmassa ravistaen pappia. — Kuka teidän hengestänne välittää? Tahdotteko tuomita nämä? Aiotteko antaa heidät teurastajalle?
— Arvoisa herra, — vastasi La Tribe, vastoin tahtoaan säikähtyneenä. —
Jos neiti tahtoo…
— Hän tahtoo.
— Niin minulla ei ole mitään muistutettavaa. Mutta kuulin niin epäselvästi hänen sanansa. Ja ilman hänen myöntymistään…
— Hän sanoo sen kohta selvemmin. Neiti…
Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti suoraan eteensä kuin sokea.
— Minä suostun, — mutisi hän, — jos niin täytyy tapahtua.
Kreivi ei vastannut.