— Jos niin täytyy tapahtua, — toisti tyttö hitaasti ja huokasi syvään. Hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Mutta sitten, odottamatta — se näytti ihmeelliseltä — hän katsahti ylös. Yhtä suuri muutos kuin se, joka pari minuuttia sitten oli tapahtunut kreivi Hannibalissa, tapahtui myöskin hänessä. Hän juoksi kreivin luo ja tarttui hänen käsivarteensa ahmien silmillään hänen kasvojaan. — Ettehän petä minua? — huusi hän. — Onko Tignonville alhaalla? Te… voi, ei, ei! — Ja hän peräytyi, hänen silmänsä laajenivat, ja ääni muuttui äkkiä kimeäksi ja uhkaavaksi. — Hän ei olekaan täällä! Te petätte minua! Hän on paennut ja te olette valehdellut minulle.
— Minäkö?
— Niin, te olette valehdellut! — Tämä oli viimeinen välähtävä toivon kipinä, kun toivo jo näytti kuolleen, hukkuvan viimeinen tarrautuminen oljenkorteen, joka uiskenteli hänen silmiensä ohi.
Kreivi nauroi tylysti. — Viiden minuutin päältä olette vaimoni, — sanoi hän, — ja te syytätte minua valheesta. Viikon kuluttua tunnette minut paremmin. Ja kuukauden kuluttua… mutta siitä puhumme toisen kerran,—jatkoi hän kääntyen La Triben puoleen. — Kertokaa hänelle, herra, että mainittu henkilö on tuolla alhaalla. Ehkä hän uskoo teitä, sillä tehän tunnette herra Tignonvillen.
La Tribe katsoi tyttöä säälivästi. — Minä olen nähnyt herra de Tignonvillen, — sanoi hän. — Ja herra kreivi puhuu totta. Hän on samassa asemassa kuin mekin, vankina.
— Näittekö hänet? — valitti tyttö.
— Hän jäi alakertaan, kun tulin portaita ylös.
Kreivi Hannibal nauroi julmaa ivanaurua, joka tuntui nauttivan tuottamastaan tuskasta.
— Tahdotteko hänet todistajaksi? — kysyi hän. — Parempaa emme voi saada, sillä hän ei sitä unhota. Toimitanko hänet tänne?
Tyttö painoi päänsä; häntä värisytti. — Säästäkää minut siitä, — sanoi hän ja peitti silmät käsillään. Voittamaton vavistus puistatti koko hänen olemustaan. Sitten hän astui taas esille. — Minä olen valmis, — kuiskasi hän. — Tehkää minulle mitä tahdotte!