* * * * *
Kun kaikki olivat poistuneet ja sulkeneet oven jälkeensä, ja nuo molemmat, jotka pappi oli vihkinyt, jääneet kahden kesken, jatkoi kreivi Hannibal hetken aikaa astumistaan edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja pää hiukan kumarassa. Hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan uutta latua, ja kummallista kyllä, sellaista, joka oli kaukana hänen morsiamestaan ja siitä, mitä juuri oli saanut aikaan. Sillä hän ei katsonut sinnepäinkään, missä tyttö oli, eikä vähään aikaan puhutellut häntä. Kerran hän pysähtyi niistämään erästä kynttilää ja toisen kerran, yhä niin hajamielisen näköisenä kuin ei näkisi siitä sanaakaan, tarkastamaan vihkimätodistusta, joka oli pöydällä, muste vielä tuoreena. Kummankin tällaisen keskeytyksen jälkeen hän taas jatkoi tasaista kulkuaan edestakaisin, eikä hänen katseensa kertaakaan eksynyt tuoliin, jossa tyttö istui.
Ja morsian odotti. Tunteiden ristiriita, taistelu pelon ja toivon välillä ja lopullinen tappio olivat aivan huumanneet, ja jättäneet hänet äärimmäisen väsymyksen, miltei tylsyyden tilaan. Ei kuitenkaan täydellisesti. Sillä kun kreivi kävellessään hiukan läheni häntä, kohosi kylmä hiki hänen otsalleen, ja väristykset puistattivat häntä, ja kun kreivi loittoni hänestä, silloin ja ainoastaan silloin hän näytti jälleen hengittävän. Mutta muutos oli pinnan alla ja petti silmää. Hänen asennossaan, kun hän siinä istui kädet ristissä sylissä, tuijottaen yhteen kohtaan, ei ollut mitään muutosta, eikä hän näyttänyt vähääkään liikahtavan.
Sitten hän äkkiä tajusi, että kreivi puhui.
— Oli syytä kiirehtiä, — sanoi hän, ja hänen äänensä oli omituisen matala ja liikutuksesta vapaa, — sillä minun täytyy lähteä Pariisista huomenna Angersiin, jonne vien kuninkaan kirjeitä. Ja niinkuin asiat nyt ovat, ei täällä ollut ketään, jonka liuostaan olisin voinut teidät jättää. Luotan Bigotiin; hän on uskollinen, ja te voitte luottaa häneen, rouva, hyvässä ja pahassa. Mutta hänellä on hidas ajatuksen juoksu. Badeloniin voitte myös luottaa, pankaa se mieleenne. Kamarineitinne Javette ei ole luotettava, mutta koska olen taannut hänen henkensä, täytyy hänen pysyä täällä, kunnes hänet voi turvallisesti sijoittaa muualle. Todellakin, minun täytyy ottaa kaikki mukaani, paitsi yhtä, sillä munkit ja papit hallitsevat Pariisia eivätkä ne suosi minua tai säästäisi mitään minun käskystäni.
Hän oli hetken aikaa vaiti, jatkaen sitten samaan äänilajin: — Teidän tulee tietää meidän, Tavannesien, asema. Olemme leskikuningattaren ja kuninkaan veljen suosiossa, mutta Guiset vihaavat meitä. Tällä kannalla olemme olleet aina, mutta Guiset sysäävät meitä, ja vanha juopa aukee uudelleen. Asiain nykyisessä tilassa voin tuskin vastata muusta kuin siitä, mihin käteni ulottuu. Siksi otamme mukaan kaikki muut paitsi herra de Tignonvillen, joka haluaa päästä saattueen turvissa asehuoneeseen.
Clotilde oli alkaessaan kuunnella katsellut muualle. Mutta kreivin jatkaessa hänessä heräsi ihmettelyä ja jotakin muuta, mikä oli sitä voimakkaampaa — outoa hämmästystä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa kreiviä kohti.
— Miksi te minulle tätä kerrotte? — mutisi hän kreivin vaiettua, ja sanat tulivat vaivaloisesti hänen kuivilta huuliltaan.
— Siksi, että teidän tulee tietää nämä asiat, — vastasi kreivi naputtaen pöytää miettiväisenä. — Minulla ei ole ketään, paitsi veljeäni, johon voin luottaa.
Nuori nainen ei tahtonut kysyä, miksi kreivi luotti häneen taikka miksi hän luuli voivansa luottaa. Hetken aikaa hän tarkasteli kreiviä tämän seistessä maahan luoduin silmin ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin hän katsahti ylös ja kohtasi tytön katseen.