— Kuulkaapa! — sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, — lopettakaamme tämä? Minkä valitsette, suudelman vai iskun, meidän keskemme?
Morsian nousi seisomaan, vaikka hänen polvensa vapisivat, ja seisoi palttinan valkoiseksi kalveten miehensä edessä.
— Mitä… te tarkoitatte? — kuiskasi hän.
— Suudelma vai korvapuusti? — toisti kreivi. — Miehen täytyy olla vaimonsa rakastaja taikka hänen herransa taikka kumpaakin! Tyydyn olemaan toinen taikka toinen taikka kumpaakin, aivan kuten haluatte. Mutta jompikumpi tahdon olla.
— Siinä tapauksessa tuhannen kertaa mieluummin korvapuusti, — huudahti
Clotilde leimuavin silmin, — teiltä!
Kreivi ihmetteli hänen rohkeuttaan, mutta salasi ihmetyksensä. — Olkoon niin, — vastasi hän. Ja ennenkuin toinen huomasi hänen aiettaan, löi kreivi häntä kiivaasti poskelle hansikkaalla, jota piteli kädessään. Nainen peräytyi huudahtaen, ja hänen poskensa lensi tulipunaiseksi siltä kohtaa, johon oli lyöty. — Olkoon niin! — jatkoi kreivi synkästi. — Te saatte valita, mutta joka päivä tulette luokseni saamaan jommankumman. Jos en saa olla rakastaja, rouvaseni, niin tahdon olla herranne. Ja tällä tapaa tahdon antaa teidän tuntea sitä joka päivä, niin että muistatte.
Clotilde tuijotti kiivaasti kohoilevin rinnoin aivan tyrmistyneenä. Mutta kreivi ei siitä välittänyt. Hän ei katsonutkaan häneen enää, hän oli jo kääntynyt ovelle, ja nuoren naisen silmäillessä sinne päin hän katosi sulkien oven jälkeensä. Ja niin oli Clotilde yksinään.
XIX.
ORLEANSIN METSISSÄ.
— Mutta te pelkäätte häntä?