— Pelkäisinkö häntä? — vastasi rouva St. Lo, ja kreivittären hämmästykseksi hän virnisti ivallisesti. — En, miksi minä häntä pelkäisin? Pelkään häntä yhtä vähän kuin tuo koiranpentu, joka hyppii vanhan Sanchon suitsia kohti, pelkää suurta leikkitoveriaan. Taikka yhtä vähän kuin tuo pilvi, jonka näette tuolla korkealla, pelkää tuulta, jota se pakenee. — Hän osoitti kämmenen kokoista pilvenhattaraa, joka liiteli heidän vasemmalla puolellaan erään kukkulan yläpuolella, ainoana täplänä kesätaivaan sinessä. — Pelkäisinkö häntä? En ainakaan minä! — ja iloisesti nauraen hän pani ratsunsa hyppäämään kapean puron poikki, joka katkaisi rouhikkoisen tien.
— Mutta hän on kova, eikö niin? — kuiskasi kreivitär hiljaa, päästyään jälleen matkatoverinsa rinnalle.
— Kovako? — toisti rouva St. Lo ylpeän näköisenä. — Niin, kova kuin jalokivisormukseni kivet! Kova kuin pii tai alimmainen myllynkivi… vihamiehilleen. Mutta naisille? Mitä vielä! Onko koskaan kuultu hänen loukanneen naista?
— Mutta miksi häntä sitten niin pelätään? — kysyi kreivitär seuraten katseellaan heidän keskustelunsa esinettä, yksinäistä olentoa, joka ratsasti noin puolensadan askelen päässä heidän edellään.
— Siksi, ettei hän välitä, mitä mikin maksaa, — vastasi hänen toverinsa. — Siksi, että hän tappoi Savillonin Louvren pihalla, vaikka tiesi panevansa henkensä pantiksi. Hän olisi myös lunastanut pantin taikka menettänyt oikean kätensä, jollei kuninkaan veli hänen veljensä marskin tähden olisi ruvennut välittämään. Mutta Savillon, nähkääs, oli ruoskinut hänen koiraansa. Sitten hän tappoi ritari Millaudin, mutta se tapahtui rehellisessä taistelussa, lumihangella. Senvuoksi Millaudin poika vaani häntä kahden muun kanssa Chateletin alla käytävässä, mutta Hannibal haavoitti yhtä heistä ja muut pelastuivat. Epäilemättä häntä pelätään, — lisäsi hän sama ylpeä sävy äänessään.
Nämä kaksi, jotka puhelivat keskenään, ratsastivat viimeisinä pienessä joukossa, joka oli jättänyt Pariisin aamulla varhain kaksi päivää sitten St. Jacques-portin kautta. He olivat kulkeneet yhtä mittaa lounaista kohti valiten syrjäteitä ja ratsupolkuja, sillä kreivi Hannibal näytti olevan haluton käyttämään valtamaantietä, ja viettäneet toisen yönsä eräässä kylässä noin peninkulman päässä Bonnevalista. Kahden päivän ratsastusretki virkuilla hevosilla on omiaan vaihtamaan niin mieli- kuin näköalojakin. Mutta harvoin on niin lyhyessä ajassa saatu toimeen sellainen muutos, joka oli suotu tälle pienelle seurueelle. Pariisin tukahuttavista sokkeloista ja pahanhajuisilta kaduilta he olivat päässeet Orleansin maakunnan vihreille ylängöille, viileisiin metsiin ja soliseville virroille; mitä kauhistuttavimmista näyistä ja äänistä kanervikkojen hiljaisuuteen, kanakurjen tyyssijoille taikka aurinkoisille vuorenrinteille, missä ilma väreili leivojen laulusta; kauhun ja synkkyyden piiristä Jumalan vapaan luonnon ihanuuteen.
Kyllin lukuisina, heitä kun seurasi parikymmentä asestettua miestä, pitämään puoliaan Orleansin suurissa metsissä piileskeleviä roistojoukkoja vastaan he pysähtyivät minne halusivat: päivällä pähkinäpuuviidakkoon taikka puron reunalle salavien suojaan, ja yöllä, jos mieli teki, pelkän taivaan alle. He lepäsivät kuumimman ajan päivällä, ratsastaen aamuin ja illoin kaukana, ei ainoastaan Pariisista, vaan myöskin valtatiestä hirsi- ja kaakinpuineen. Valtamaantie kulki niihin aikoihin erämaan läpi, sillä ei yksikään talonpoika mielellään asunut sen lähistöllä. Ja vaikka he olivat lähteneet Pariisista hyvin kiireesti, ratsastivat he joka peninkulmalta yhä rauhallisemmin.
Sillä mikä lieneekin ollut Tavannesin tarkoitus, ei hän näkynyt pitävän kiirettä perille päästäkseen, eikä kukaan muukaan hänen seurueestaan. Rouva St. Lo, joka oli käyttänyt tilaisuutta paetakseen pääkaupungista serkkunsa suojeluksessa, oli suutuksissaan kaupungille ja haaveili paljon metsämajan suloista. Toistaiseksi oli raainkin luonne ja tunnottominkin ratsumies saanut kyllikseen metelistä ja ristiriidoista.
Koko seurue näytti tosiaankin, vaikka se kulki jonkinlaisessa taistelujärjestyksessä etu- ja takavartioineen, naisten ratsastaessa yhdessä ja kreivi Hannibalin ollessa yksinään keskellä, niin rauhalliselta ja huvittelevan niin viattomalla tavalla kuin ei yksikään mies heidän joukostaan milloinkaan olisi tarttunut peitseen taikka virittänyt sytytintä. Heidän joukossaan oli vanha ratsumies, joka oli ollut mukana Rooman valtauksessa ja nähnyt vapaajoukkojen jumaloiman ylipäällikön kuolleet kasvot. Mutta nyt hän harrasti lääkekasveja ja oli hyvin taitava tällä alalla, ja kun rouva St. Lo kerran näki Badelonin polvillaan ruohikossa niitä etsimässä, ei ukko enää tuntunut hänestä pelottavalta.
Matalaotsainen, vanutukkainen Bigot oli Suzannen, rouva St. Lon kamarineitsyen, nöyrä orja, ja Suzanne torui häntä armottomasti hänen normandialaisen murteensa vuoksi, purkaen häneen kymmenenkin kertaa päivässä kiukkuansa. Kaiken kaikkiaan, La Tribe ja Carlatit mukaan luettuina ynnä rouva St. Lon palvelijat ja kreivittären seurue, heitä oli lähes neljäkymmentä henkeä. Kun he pysähtyivät puolipäivän aikaan aterioimaan jonkun tuuhean puun varjossa tai torkkuen kuuntelivat rouva St. Lon luutun säveliä, oli vaikea uskoa, että Pariisia oli olemassakaan tai että nämä ihmiset niin äskettäin olivat jättäneet sen veren tahraamat kivikadut.