He pysähtyivät tänä aamuna tavallista hiukan aikaisemmin. Rouva St. Lo oli tuskin ehtinyt vastata toverinsa kysymykseen, ennenkuin heidän keskustelunsa esine hypähti vanhan Sanchon selästä ja seisoi odottamassa auttaakseen heitä satulasta maahan. Hänen takanaan, missä vihreä, tien halkaisema laakso kapeni vuorensolaksi, oli vanha mylly pajujen ympäröimänä kunnaan juurella. Sen takana kunnaalla kohosivat satavuotisen sodan aikana piiritystä kestäneen linnan harmaat rauniot, ja toisella puolella myllyä käyttävä virta tulvaili kallioiden yli viileällä kohinalla, jonka viehätystä ei voinut vastustaa. Kun miehet olivat juottaneet ja sitoneet kiinni hevoset, lähtivät he meluten kuin poikanulikat uimaan putouksen alapuolelle, ja oltuaan hetken kahden vaiheilla nousi kreivi Hannibalkin ruohikosta, johon oli heittäytynyt.
— Vartioikaa tätä, rouva, — sanoi hän pudottaen kreivittären syliin sinetillä suljetun ja silkkilangalla sidotun käärön. — Turvallisempaa on jättää se teille kuin vaatteisiini. Kuulkaas! —ja hän kääntyi rouva St Lon puoleen. — Miellyttäisikö teitä ainainen mustalaiselämä, serkkuseni? — Ja jos hänen äänessään olikin ivaa, oli hänen silmissään kaipausta.
— Maailmassa on vain yksi onnellinen mies, — vastasi rouva St. Lo varmasti.
— Ja hänen nimensä on?
— Compiegnen erakko.
— Ja viikon päästä te hurjasti pyrkisitte naamiohuveihin, — sanoi kreivi kyynillisesti ja pyörähtäen kantapäällään seurasi miehiä.
Rouva St. Lo huokasi myöntävästi. — Hohoi! Hän on oikeassa, me emme koskaan ole tyytyväisiä, ystäväni! Kun huvittelen hovissa, tekee mieleni luonnonhelmaan, ja kun olen kaksi viikkoa syönyt mustaa leipää ja juonut lähdevettä, uneksin vain Zametista ja valkoisista silkkiäismarjaleivoksista. Ja niin on teidänkin laitanne. Te olette pelastanut pyöreän valkoisen kaulanne taikka se on teille pelastettu, mutta niin täpärällä se oli, ettei siitä puuttunut edes Zametin tortunkuoren vertaa — oikein tulee vesi suuhuni, kun sitä ajattelen — mutta sen sijaan, että olisitte kiitollinen ja kääntäisitte kaikki parhain päin, te vain ajattelette rouva d'Yverne-parkaa taikka ensi lempeänne.
Tytön kasvot — sillä tyttö hän oli, vaikka sanottiin rouvaksi — alkoivat vavahdella. Hän taisteli hetken mielenliikutustaan vastaan, mutta ei jaksanut, vaan alkoi hiljaa itkeä. Kaksi päivää hän oli ollut muiden näkyvissä ja hillinnyt itseään, mutta viittaus hänen rakastettuunsa oli liian tuntuva.
Rouva St. Lo katseli häntä, ja hänen silmänsä olivat ystävälliset. —
Sieltäkö päin nyt tuulee? — mutisi hän.
— Sitäpä luulinkin. Mutta kuulkaas, ystäväiseni, jollette pane tuota kääröä taskuunne, tahraatte itkulla osoitteen. Sitäpaitsi, jos kysytte minun mieltäni, niin en luule nuoren miehen sitä ansaitsevan. Tässä ei ole muuta kuin että kaipaamme sitä, mitä emme ole saaneet.