Mutta nuoren kreivittären voimat olivat lopussa. Sanoen jotakin asiaan kuulumatonta hän nousi ja lähti kiireesti pois. Ajatus siitä, millaista oli ja mitä olisi voinut olla, muisto rakastetusta, joka yhä piti paikkansa hänen sydämessään, vaikkei enää hänenkään silmissään ollut täydellinen sankari, täytti hänen sydämensä kukkuralleen. Hän kaipasi paikkaa, missä saisi itkeä muilta salassa, missä aurinko ja sininen taivas eivät tekisi hänen surustaan pilaa, ja nähdessään edessään joen rannalla eräässä mutkassa, joka talvella oli rämeikköä, pienen lepistön, hän kiirehti sinne.
Rouva St. Lo näki hänen häviävän puiden varjoon. — Toden totta, aivan kuin Ronsard! — mutisi hän. — Ja nyt hän katosi näkyvistä. Kas noin! Voisin itsekin tuolla tapaa huvitella ja piirtää suloista suruani puiden kaarnaan, jollei se olisi niin ikävää. Ja jos minulla olisi siihen mies!
Ja mietteissään katsellen virtaa ja pajuja rouva St. Lo koetti päästä sopivaan tunnelmaan, kuiskaillen milloin toisen ihailijan nimeä, milloin vaihtaen sen toiseen, huomatessaan edellisen sopimattomaksi. Mutta hiljainen supatus muuttui kikatukseksi päättyen vihdoin haukotteluun, ja väsyneenä tähän yritykseen hän alkoi riipiä ruohoja maasta ja viskellä niitä ympärilleen. Sitten hän huomasi, että rouva Carlat ja muut naiset, jotka olivat istuneet hiukan syrjässä, olivat hävinneet, ja kammoten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta — hän kun ei ollut kumpaakaan varten, hän hypähti seisomaan, tähystellen ympärilleen ja toivoen keksivänsä heidät. Mutta sekä oikealla että vasemmalla vuorenrinne kohosi taivasta kohti autiona ja asumattomana, ja hänen takanaan kukkula raunioineen tuijotti synkkänä kuiluun täyttäen sen masentavalla varjolla. Rouva St. Lo polki nurmikkoa.
— Pikku hupsu! — mutisi hän närkästyneenä. — Luuleeko hän, että minut saa murhata, jotta hän saisi lihota huokauksista? Kuulkaapa, rouva, siitä teidät täytyy saada irti! — Ja hän lähti reippaasti astumaan viidakkoon päin kärkkäänä löytämään seuraa mahdollisimman pian.
Hän oli ehkä kulkenut viisikymmentä askelta ja vielä oli yhtä monta jäljellä, kun hän pysähtyi. Puron toisella puolella, vähän hänen edellään, näkyi eräs mies varovasti hiipivän kumarassa. Väliin rouva St. Lo näki hänet, väliin taas kadotti hänet näkyvistä, ja joskus mies vilaukselta näkyi pajujen lomitse. Vieras liikkui äärimmäisen varovasti kuten sellainen, jota ajetaan takaa ja joka on vaarassa, ja aluksi rouva St. Lo luuli häntä talonpojaksi, jota uimarit olivat häirinneet ja joka yritti hiipiä tiehensä. Mutta miehen ehtiessä lepistön kohdalle hän huomasi tämän paikan olevankin hänen päämääränsä, sillä mies kyyristyi erään salavan suojaan ja koko ajan liikkuen selin rouva St. Lohon tähysteli tarkkaavasti puiden sekaan. Ja sitten hän viittasi jollekulle, joka oli metsässä.
Rouva St. Lo hengähti syvään. Ikäänkuin mies olisi sen kuullut — mikä oli sula mahdottomuus — heittäytyi hän maahan, ryömi muutaman askelen verran ja katosi.
Rouva tuijotti yhä sinne odottaen näkevänsä hänet tai kuulevansa jotakin, mutta kun ei mitään tapahtunut, alkoi hän huutaa. Hän oli nainen, jolla oli äkillisiä mielijohteita, pääasiallisesti perin naisellista laatua, ja hän kiljahti kolme, neljä kertaa seisten paikallaan ja pitäen metsänrajaa silmällä. — Jos se ei saa kreivitärtä liikkeelle, niin ei sitten mikään, — ajatteli hän.
Mutta se tehosi. Pian kreivitär ilmestyi kiirehtien säikähtyneenä rouva
St. Lon luokse.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorempi naisista levottomana, luoden silmäyksen taakseen, sillä koko laaksossa ja ympäröivillä kukkuloilla oli aivan rauhallista, ja rouva St. Lon takana, vaikka hän ei ollut heitä huomannut, valmistelivat uimamatkalta palanneet palvelijat ateriaa. —Mitä se merkitsee? —
— Kuka hän oli? — kysyi rouva St. Lo lyhyesti. Hän oli nyt aivan rauhallinen.