— Kukako oli… kuka?
— Se mies siellä metsässä?
Kreivitär tuijotti häneen hetken ja sitten nauroi. — Sehän oli vain tuo vanha sotilas, jota sanotaan Badeloniksi, hakemassa lääkekasveja. Luulitteko, että hän tekisi minulle pahaa?
— Se mies, jonka näin, ei ollut Badelon ukko, — vastasi rouva St. Lo kiivaasti. — Hän oli paljon nuorempi ja hiipi puron toista reunaa pysytellen piilossa. Kun ensiksi hänet huomasin, oli hän tuolla, —jatkoi hän osoittaen paikkaa. — Ja hän ryömi yhä eteenpäin, kunnes saapui teidän kohdallenne, ja silloin hän heilutti kättään.
— Minulleko?
Rouva St. Lo nyökkäsi.
— Mutta jos kerran näitte hänet, niin kuka hän oli? — kysyi kreivitär.
— En nähnyt hänen kasvojaan, — vastasi rouva St. Lo. — Mutta hän viittoili teille, sen minä näin.
Kreivittären mieleen tuli muuan ajatus, joka hitaasti nosti veren hänen kasvoilleen. Rouva St. Lo huomasi hänessä muutoksen ja näki hellän ilmeen, joka äkkiä säteili toisen silmistä, ja sama ajatus juolahti hänenkin mieleensä. Hän halusi rangaista matkatoveriaan vaiteliaisuudesta, sillä hän ei epäillytkään, että nuori kreivitär ei tietäisi enempää kun mitä oli tietävinään, ja siksi hän ehdotti, että he palaisivat kysymään Badelonilta, oliko hänkin nähnyt miehen.
— Miksi niin? — kysyi rouva Tavannes, seisten paikallaan pää pystyssä.
— Miksi niin tekisimme?