— Saadaksemme asiasta selkoa, — vastasi vanhempi naisista ilkkuen. — Mutta ehkä olisi parempi kertoa siitä miehellenne ja antaa hänen miestensä tutkia pensaat.
Puna katosi kreivittären kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän seisoi hetken mykistyneenä. — Emmekö vielä ole saaneet kylliksemme vainoamisesta ja vainottuna olemisesta? — huudahti hän sitten katkerammin kuin tähän asiaan näkyi sopivan. Miksi ajaisimme häntä takaa? Minä en ole arka, eikä hän tehnyt minulle mitään pahaa. Hyvä rouva, pyydän teitä olemaan niin hyvä, ettette tästä asiasta puhu mitään.
— Tietysti, jos sitä vaaditte. Mutta mikä hälinä…
— Minä en nähnyt häntä eikä hänkään minua, — vastasi rouva de Tavannes kiivaasti. — Siksi en käsitä miksi kiusaisimme häntä, olkoon hän sitten kuka hyvänsä. Muuten, herra de Tavannes odottaa meitä.
— Ja herra de Tignonville… seuraa meitä! — mutisi rouva St. Lo itsekseen, virnistäen toisen selän takana.
Mutta hän pysyi kuitenkin vaiti. He palasivat toisten luo, ja näytti siltä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Lämmin kesäilma huokui salavien juurella heidän aterioidessaan, niinkuin eiliselläkin aterialla pähkinäpuiden siimeksessä. Hevoset söivät ruohoa lähistöllä, liikahdellen silloin tällöin, niin että niiden koristeet helähtelivät, taikka kateellisesti hirnahdellen. Naisten lörpöttely kilpaili myllyä käyttävän virran taukoamattoman solinan kanssa. Päivällisen jälkeen rouva St. Lo heläytteli luuttuansa, ja Badelon, joka oli ollut mukana Colonnan palatsin ryöstössä ja jota kardinaalit olivat polvillaan palvelleet, ruokki eräässä pajunkannossa asuvaa ojamyyrää porkkanan jätteillä. Miehet laskeutuivat toinen toisensa jälkeen nukkumaan pää käsivartensa varassa, ja tässä asestettujen, mutta rauhallisesti elävien miesten leirissä tuntui kaikki olevan ennallaan.
Mutta siltä ei tuntunut kreivittärestä. Hän oli mukaantunut elämäänsä, hän oli alistunut ja ihmetellyt, ettei se ollutkaan sen pahempaa. Pariisin kauhujen jälkeen oli kahden viime päivän rauha vaikuttanut häneen kuin palsami haavaan. Ruumiillisesti ja sielullisesti uupuneena hän oli vain levännyt, ajattelematta mitään, miltei tuntemattakaan mitään, paitsi sitä pelkoa ja uteliaisuutta, jota hänessä herätti tuo vieras mies, hänen puolisonsa. Tämä puolestaan jätti hänet rauhaan.
Mutta viime tuntina oli tapahtunut muutos. Hänen katseensa oli käynyt levottomaksi, hän vuoroin punastui ja kalpeni. Menneisyys liikahteli tuoreessa — voi, niin tuoreessa — haudassaan, ja kuolleet toiveet ja aavistukset kurottivat käsiään vastoin hänen tahtoaankin kiduttaakseen häntä. Jos se mies, joka koetti salassa puhutella häntä, itsepäisesti seuraten hänen askeliaan ja pysyttäytyen seurueen kintereillä, oli Tignonville, hänen rakastettunsa, joka omasta pyynnöstään oli saatettu asehuoneeseen ennen heidän lähtöään Pariisista, silloin hän oli pahassa pulassa. Sillä mikä nainen, joka oli joutunut naimisiin sillä tavalla kuin hän, saattoi muuta kuin hellästi ajatella tuota itsepintaisuutta. Ja sittenkin, mies ja rakastaja! Mitä onnettomuutta ja häpeää nämä sanat niin usein olivat merkinneet! Pelkkä ajatuskin saattoi hänet vavisten kalpenemaan. Hän näki, kuten jyrkänteen reunalla seisova, allaan ammottavan kuilun ja kysyi itseltään väristen, saattoiko hän milloinkaan langeta niin syvälle.
Voimakkaan luonteen koko uskollisuus, hyvän naisen koko siveys kapinoi tätä ajatusta vastaan. Tosin hänen miehensä, sillä miehekseen hänen täytyi häntä sanoa, ei ollut ansainnut hänen rakkauttaan, mutta se outo jalomielisyys, synkkä, kopea lempeys, jolla mies oli täydentänyt omistuksensa, myöskin heidän yhteiset etunsa, joita niin omituisesti oli teroitettu hänen mieleensä, vaativat rehellistä korvausta.
Korvata, mutta kuinka? Tämä kysymys hämmästytti, pelotti ja kiusasi. Sillä jos hän kertoisi epäluuloistaan, panisi hän rakastettunsa alttiiksi vaaralle joutua sen käsiin, jolla ei enää ollut syytä olla armelias. Ja jos hän etsisi tilaisuutta tavata Tignonvilleä ja kieltää häntä seuraamasta, joutuisi hän itse hirvittävään vaaraan. Mitä muutakaan hän saattoi tehdä, ellei tahtonut pysyä syrjässä? Ellei tahtonut olla kavaltaja? Ellei…