Kreivitär alkoi vavista ja seisten paikallaan kohotti katseensa viheriöivää vuorenrinnettä ylös, kukkulaa reunustavia harmaita linnanraunioita kohti.
— Mistä on kysymys? — kuiskasi hän, vaivoin hilliten itseänsä. — Mitä tarkoitatte? Jos se koskee herra de Tignonvilleä…
— Ei koske.
Kreivitär säpsähti ja kääntyi pappiin päin, sillä vaikka hän olikin tehnyt kysymyksen, oli hän kuitenkin ollut varma, minkä vastauksen saisi.
— Eikö? — huudahti hän melkein epäilevästi.
— Ei.
— Mistä sitten on puhe? — kysyi kreivitär hiukan ylpeästi. — Mikä sitten voisi niin liikuttaa mieltäni?
— Elämä tai kuolema, madame, — vastasi pappi juhlallisesti. — Ei, vaan enemmän, sillä koska kaitselmus on antanut minulle tämän tilaisuuden puhutella teitä, vaikka olin jo toivoton, niin tiedän, että taakka on laskettu meidän hartioillemme ja että olemme syylliset tai viattomat sitä mukaa, hylkäämmekö vai kannammeko kuormamme.
— Mutta mikä sitten se asia on, josta puhutte? — huudahti kreivitär kärsimättömästi.
— Yritin puhutella teitä tänä aamuna.