— Tekö siis olitte se mies, jonka rouva St. Lo näki ennen päivällistä hiipivän perässäni?
— Minä se olin.
Kreivitär puristi kätensä yhteen ja huokasi helpotuksesta. — Jumalalle olkoon kiitos! —vastasi hän. —Te olette nostanut taakan hartioiltani. En pelkää mitään sen rinnalla, en mitään.
— Valitettavasti, — virkkoi pappi juhlallisesti, — on paljon pelättävää
muiden, vaikkei ehkä omasta puolestamme. Tiedättekö, mitä herra de
Tavannes aina kantaa vyössään? Mitä hän säilyttää niin huolellisesti?
Mitä hän jätti haltuunne mennessään tänään uimaan?
— Kuninkaan kirjeitä.
— Niin, mutta tiedättekö, kuinka tärkeitä ne ovat?
— En.
— Niin tärkeitä kuin ne olisivat kirjoitetut verellä, — huudahti pappi leimuavin silmin. — Ne kärventäisivät kädet, jotka niitä pitelevät, ja sokaisisivat silmät, jotka niitä lukevat. Niissä on kuninkaan määräys tehdä Angersissa samoin kuin on tehty Pariisissa. Surmata siellä kaikki uskonveljemme… ja heitä on monta. Olla säästämättä ketään, niin vanhusta kuin syntymätöntä lastakaan! Katsokaa haukkaa tuolla! — ja hän osoitti vapisevalla sormella haukkaa, joka sirona ja kevyenä, siipien liikkeiden näkymättä, leijaili kukkulan yläpuolella. — Kuinka se nauttii auringonpaisteesta! Kuinka mukavalta näyttää sen ura, kuinka kevyeltä sen lento! Mutta katsokaa, se syöksyy uhrinsa kimppuun tuonne kaislikkoon joen rannalle, sen komeus päättyy murhaan! Samoin on laita tuon seurueen! — Hänen sormensa vaipui alaspäin, kunnes se osoitti neljä sataa jalkaa alempana vihreällä nurmikolla olevaa leiriä, joka näytti lelulta ja jossa jokainen mies ja hevonen, vieläpä leirikattilakin näkyi aivan hyvin ääriviivoilleen, vaikkakin etäisyyden pienentämänä satumaiseen kokoon. — Samoin on tuon seurueen laita, — toisti hän synkästi. — He huvittelevat ja iloitsevat, toinen kalastaa ja toinen nukkuu! Mutta matkan päässä on kuolema. Kuolema heidän uhreilleen ja heille itselleen tuomio.
Hänen puhuessaan kreivitär seisoi portin raunioilla, takanaan pieni, vallien ympäröimä nurmikko ja jalkainsa juurella joki, hymyilevä laakso, lepistö ja pieni leiri. Taivas oli pilvetön, luonnossa tuntui elokuun iltapäivän raukea hiljaisuus. Mutta papin sanat tekivät häneen niin kammottavan vaikutuksen, että aurinkoinen maisema vain osaltaan lisäsi sen näyn kauhua, jonka tuo kuvaus loihti hänen mieleensä.
Hän kalpeni tuntien pahoinvointia. — Oletteko siitä varma? — kuiskasi hän vihdoin.