— Juuri siksi hän luottaa teihin, — oli taipumaton, säälimätön vastaus.
— Teillä, ja ainoastaan teillä, on siihen tilaisuutta.
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä. — Ja tekö noin puhutte? — sopersi hän hetken kuluttua. — Te, joka vihitte meidät yhteen, tekö käskette minua kavaltamaan hänet, jota olen vannonut rakastavani? Syöksemään perikatoon hänet, jota olen vannonut kunnioittavani?
— Niin juuri! — vastasi pappi juhlallisesti. — Syy olkoon minun ja ansio teidän.
— Ei, — huudahti kreivitär leimuavin silmin, — ottakaa itse sekä syy että ansio! Te olette mies, — jatkoi hän puhuen nopeasti kiihdyksissään, — eikä hänkään ole enempää kuin mies. Miksi ette vie häntä syrjään, viekoitelkaa hänet jollakin tekosyyllä erilleen muista, ja kun sitten olette kahden, mies miestä vastaan, ryöstäkää häneltä valtakirja. Uskaltakaa henkenne hänen henkeään vastaan ja olkoot kaikki ne ihmishenget palkkananne! Ja pelastakaa ne taikka kuolkaa! Minäkin, joka olen nainen, olisin valmis sen tekemään, jollei hän olisi mieheni. Varmasti te, joka olette mies ja nuori…
— En ole hänen veroisensa voimassa tai aseissa, — vastasi pappi surullisesti. — Muuten sen tekisinkin. Muuten panisin alttiiksi henkeni, sen tietää taivas, pelastaakseni heidän henkensä, yhtä ilomielin kuin istun aterioimaan. Mutta näin se ei onnistuisi, ja silloin olisi kaikki hukassa. Sitäpaitsi, — jatkoi hän juhlallisesti, — olen siitä varma, että tämän työn suoritus on määrätty teille. Ette suotta, ette myöskään vain pelastaaksenne yhden pienen huonekunnan joutunut liitetyksi tuohon mieheen, vaan lunastaaksenne kaikki nämä ihmishenget ja tämän suuren kaupungin. Jotta teistä tulisi uskomme Judith, Angersin pelastaja…
— Hupsu, hupsu! — huusi kreivitär. — Olkaa vaiti! — ja säihkyvin silmin, kasvot liidunvalkoisina, hän kuohauksissaan polki turvetta. — Minä en ole mikään Judith enkä mieletön nainen, joksi niin kernaasti minua haluatte. Mieletönkö? — jatkoi hän mielenliikutuksen vallassa. — Voi, Jumalani, toivoisinpa olevani, silloin olisin tästä vapaa! — Ja kääntyen poispäin hän siirtyi vähän matkan päähän, ja hänen käyntinsä oli raskasta kuin sellaisen, joka on sortua musertavan taakan alle.
Pappi odotti hyvän aikaa, mutta kreivitär ei puhunut. Vihdoin tämä kuitenkin palasi näyttäen rauhallisemmalta ja tavoittaen papin katsetta, ikäänkuin tunkeakseen hänen sieluunsa.
— Oletteko varma siitä, mitä minulle kerroitte? — kysyi hän. — Voitteko vannoa, että kirjeiden sisältö on sellainen kuin sanotte?
— Niin totta kuin elän, — vastasi pappi vakavasti, — niin totta kuin
Jumala elää.
— Ettekä tiedä… mitään muuta keinoa? Mitään muuta keinoa? — toisti kreivitär hitaasti ja surkeasti.