— Ja silloin luulen voivani auttaa teitä. Jos lähdette kävelemään vähän erillenne seurueesta, niin minä voin tavata teidät ja hävittää kirjeet. Sen tehtyäni — ja toivoisin kautta Jumalan, että se jo olisi tehty — lähden pakoon niin nopeasti kuin suinkin, ja te hälytätte ja sanotte, että minä ryöstin käärön. Ja varsinkin, jos repäisette pukunne.
— Ei, — sanoi kreivitär.
Pappi näytti kummastuvan.
— Ei, — toisti kreivitär matalalla äänellä. — Jos petän hänet, en ainakaan tahdo valehdella hänelle! Eikä kukaan muu saa maksaa kavallukseni hintaa. Jos syöksen hänet turmioon, jää se vain meidän molempien kesken eikä kukaan muu saa siihen sekaantua.
Pappi pudisti päätään. — En osaa arvata, — mutisi hän, — mitä hän voi teille tehdä.
— En minäkään, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Se on hänen asiansa.
* * * * *
Uteliaat silmät olivat seuranneet näitä kahta heidän noustessaan kukkulalle. Sillä polku kiemurteli vuoren rinnettä ylös portintapaista aukkoa kohti, melkein samoin kuin tie Ihanuuden linnaan vanhoissa »Pyhiinvaeltajan matkan» painoksissa, ja rouva St. Lo oli huomannut ensimmäisen pysähdyksen ja toisenkin. Pitäen silmällä heidän jokaista liikettään hän ei ollut menettänyt tästä puhelusta muuta kuin sanat. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, ennenkuin molemmat olivat kadonneet näkyvistä. Silloin hän nauroi, ja kun kreivi Hannibal, johon tämä nauru kohdistui, ei ollut sitä kuulevinaan, nauroi hän uudestaan, hyräillen samaa Ronsardin säettä.
Sittenkään kreivi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja närkästyneenä rouva St. Lo turvautui sanoihin.
— Ihmettelenpä, mitä te tekisitte, — virkkoi hän, — jos tuo entinen sulhanen seuraisi meitä ja puolisonne karkaisi hänen kanssaan.