— Hän ei karkaisi, — vastasi kreivi kylmästi, katsahtamatta häneen.
— Mutta jos Tignonville ryöstäisi hänet ja ratsastaisi pakoon.
— Niin hän palaisi jalkaisin.
Tätä ei rouva St. Lon varovaisuus enää kestänyt. Hänessä oli kyllä naiselle ominainen taipumus kätkeä toisen naisen salaisuuksia, eikä hän ollut nauraessaan aikonut muuta kuin hiukan huvitella tuon pelottavan miehen kustannuksella, jonka kanssa niin harva uskalsi kujeilla. Mutta nyt kreivin äänensävyn ja varmuuden ärsyttämänä hänen täytyi osoittaa, että tämä luottamus oli aivan perusteeton. Ja kuten niin usein tapahtuu tällaisissa asioissa, hän meni hiukan pitemmälle kuin tosiseikat sallivat.
— Hän on ainakin seurannut meitä tänne asti! — sanoi hän ilkeästi.
— Herra de Tignonvillekö?
— Niin. Näin hänet tänä aamuna, kun olitte uimassa. Rouva Tavannes jätti minut ja meni tuonne pieneen viidakkoon. Tignonville kulki joen toista rantaa pitkin ja kumarassa juosten kiirehti häntä tapaamaan.
— Kuinka hän pääsi joen poikki?
Rouva St. Lo punastui. — Hän tapasi vanhan Badelonin, joka poimi siellä lääkekasveja. Hän säikähti Badelonia ja ryömi matkaansa.
— Hän ei siis tullut joen poikki?