— Saadaan nähdä! — huusi rouva suutuksissaan.
— Sitä odotankin.
— Niin. Mutta jos olisitte pyytänyt apuani, olisin voinut kertoa hänelle herra de Tignonvillestä sellaista, mikä olisi pannut hänet hämmästymään, mutta sen sijaan te vain yhä odotatte, kunnes jonakin kauniina päivänä heräätte ja huomaatte rouvanne hävinneen ja…
— Silloin otan uuden vaimon, jota voin piiskata, — vastasi kreivi, jonka katse ilmaisi rouva St. Lolle, että nyt oli sanottu liikaa. — Mutta teistä en huoli, suloinen serkkuni, sillä minulla ei ole teidänlaistanne varten kyllin lujaa piiskaa.
XXI.
TAHTOI EIKÄ TAHTONUTKAAN.
Panimme merkille hiukan aikaisemmin, kuinka helposti naiset käyttävät yhtä myönnytystä astinlautana toiseen, ja jalomielisyyden puutteen, miltei tunnottomuuden, jota parhainkin heistä osoittaa peräytyvää vihollista kohtaan. Mutta on myönnytyksiä, jotka koskevat juuri hyvän naisen omaatuntoa, ja rouva de Tavannes, joka korvapuustin nojalla oli vapaa ja jota muuten kohdeltiin karkean ystävällisesti, kauhistui tekoa, joka hänen oli suoritettava.
Olla välittämättä siitä, mitä La Tribe oli hänelle kertonut, pysyä toimetonna silloin, kun pieni liike hänen puoleltaan saattoi pelastaa miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta ja kokonaisen kaupungin verilöylystä, se olisi ollut niin pelkurimainen ja itsekäs teko, että hän jo heti alusta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta hänen voidakseen sen sijaan menetellä ainoalla mahdollisella tavalla, pettää miehensä ja ryöstää häneltä sen, minkä kadottaminen saattoi syöstä hänet turmioon, ei häneltä vaadittu ainoastaan rohkeutta ja uhrautumista, vaan myöskin kovuutta kestämään sekä syytöksiä että rangaistusta. Eikä kreivitär ollut uskonkiihkoinen. Ei mikään tekopyhä hohde ympäröinyt sitä asiaa, jota hän ajatteli, eikä suonut sille valheellisia värejä. Silloinkin, kun hän harkittuaan lopputuloksena myönsi tämän teon oikeudenmukaisuuden ja välttämättömyyden, kun hän tunnusti velvollisuudekseen sen suorittaa, hän näki sen ja itsensäkin sellaisena kuin kreivi Hannibal varmaankin arvostelisi.
Tosin kreivi Hannibal oli tehnyt hänelle suurta vääryyttä, ja muutamien silmissä tämä ehkä näyttäisi rangaistukselta. Mutta hän oli pelastanut hänen henkensä silloin, kun monta oli kohdannut turmio, ja tehtyään tämän vääryyden kreivi oli kohdellut häntä merkillisen jalomielisesti. Ja palkaksi siitä hänen muka piti syöstä kreivi perikatoon? Ei ollut vaikea kuvitella, mitä kreivi sanoisi hänestä ja hänen tavastaan osoittaa kiitollisuuttaan.
Hän mietti sitä heidän ratsastaessaan tänä iltana auringon laskiessa heidän edessään ja tammien pitenevien varjojen langetessa poikittain tietä reunustavien sanajalkain yli. He jatkoivat matkaansa kaksi tai kolme yhdessä, laskien tasajuoksua vilvakkain ahojen poikki ja hietaharjujen yli, läpi viheriöivien notkojen ja ohi pienten kylien, joista jokainen elävä olento pakeni heidän lähestyessään, ratsastaen kuin omassa maailmassaan, joka oli niin erilainen ja niin etäällä todellisesta, mistä he tulivat ja minne heidän oli palaaminen, että hän olisi voinut itkeä tuskasta ja kirota Jumalaa, joka salli ihmisen pahuuden niin raskaasti painaa luomakuntaa. Laihat ratsumiehet ajoivat huolettomina, heiluvin säärin ja jalustimin laulaen milloin jotakin kertaussäettä Ronsardista, milloin jotakin Marotin virsistä, joita koko mailma oli laulanut kolmekymmentä vuotta takaperin, ja näyttäen viattomilta kuin karitsat. Heidän jäljessään rouva St. Lo lörpötteli Suzannen kanssa ratsastusnaamiosta, joka oli unohtunut, taikka suunnitteli apukeinoja, jos Angersista ei sattuisi löytämään mitään kyllin kuosikasta. Ja muut naiset puhelivat ja kikattivat kirkuen kaalamopaikoissa ja nostaen hälinän saapuessaan jyrkänteille, joissa miesten täytyi auttaa heitä.