Sota-aikana kuoleman varjo peittää ainoastaan päivän kerrallaan, ja näkyvistä kadonnut murhe kaikkoaa mielestäkin. Koko siinä joukossa, joka auringon laskettua jäi lähelle Vendômen ylväitä viinipeittoisia vuoria, olivat ainoastaan kolmen kasvot sopusoinnussa juuri loppuvan kauhean elokuunviikon kanssa; vain kolme heitä oli, ja hekin olivat kuin kolme irrallista helmeä iloisen nunnan rukousnauhassa, ratsastaen miettivinä ja hiljaisina kukin itsekseen. Kreivitär oli yksi; toiset olivat ne kaksi miestä, joiden ajatukset hän täytti ja joiden silmät alinomaa hakivat häntä, La Tribe synkissä mietteissään, kreivi Hannibal täynnä kolkkoja arveluita, jotka olivat ristiriidassa rouva St. Lolle lausuttujen rohkeiden sanojen kanssa.
Sitäpaitsi kreivillä oli muitakin yhtä synkkiä ajatuksia, jotka eivät koskeneet hänen puolisoaan. Ja tällä taas oli hetkittäin myös muita ajatuksia: hän haaveili nuoresta rakastetustaan, tuntien kaipauksen puuskia ja hurjaa kapinankiihkoa koko olemuksessaan, tarvetta päästää tuskanhuudon siitä pimeydestä, johon hänet niin äkkiä oli kiedottu, niin että heistä kolmesta ainoastaan La Tribe ajatteli yhtä asiaa.
Tänä päivänä he ratsastivat hyvän matkaa auringonlaskun jälkeenkin harvassa tammimetsässä, jossa kaniineja puikkelehti heidän hevostensa jaloissa ja oravat virnistivät heille puiden alemmilta oksilta. Oli jo miltei yö heidän saapuessaan metsän eteläiselle reunalle ja katsellessaan pimenevien, autioiden rinteiden poikki Vendômen kaukana tuikkivia tulia.
— Vielä yhtä pitkä matka lisää, — mutisi kreivi Hannibal käskien miesten sytyttää tulta ja riisua kuormahevoset. — Täällä on puhdasta ja kuivaa, — sanoi hän. — Pane vartija, Bigot, ja lähetä kaksi miestä hakemaan vettä tuolta alhaalta, mistä kuuluu sammakoiden kurnutusta. Ette suinkaan pelkää saavanne kuuhoureita, rouva?
— Olen mieluummin täällä, — vastasi kreivitär matalalla äänellä.
— Rakennukset ovat munkkeja ja nunnia varten, — myönsi kreivi sydämellisesti. — Mielelläni olen Jumalan taivaan alla.
— Maa on hänen, mutta me rumennamme sen, — mutisi kreivitär palaten omiin ajatuksiinsa ja huomaamatta puhuvansa kreivi Hannibalille.
Tämä katsoi häneen tarkkaavasti, mutta tuli ei ollut vielä syttynyt, ja hämärässä häämöttivät hänen kasvonsa epämääräisinä ja vaaleina. Kreivi seisoi hetkisen odottaen, mutta toinen ei puhunut enempää, ja kun rouva St. Lo tuli sinne touhuten, poistui kreivi antamaan jonkun määräyksen.
Tulet syttyivät vähitellen, ja niiden loimutessa he näyttivät istuvan korkeapylväisessä kuorikäytävässä, luonnon tuomiokirkossa lattialle siroiteltuina ryhminä. Varjoisan gootilaisen kaarikaton läpi, jona olivat puiden monet haaraantuvat ja heidän päittensä yläpuolella yhtyvät oksat, tuikki yksinäisiä tähtiä ikäänkuin ullakon akkunoista. Ja alhaalta rotkosta kohosi yöllä sammakoiden yksitoikkoista kurnutusta, ja milloin joku iso urossammakko äänteli, oli sävelala melkein yhtä laaja kuin brescialaisten urkujen. Pimeys verhosi kaikki; yö oli niin hiljainen, että voi kuulla toukan putoavan lehdeltä. Etäisimmän tulen ääressä istuvat raa'at miehetkin vaikenivat hetkittäin, tietämättä miksi, mutta heidätkin lumosi yön ääretön, autio hiljaisuus.
Kreivitär muisti kauan tämän valveilla olon, sillä kesti myöhään, ennenkuin hän saattoi nukkua, muisti viileän jylhyyden, hiljaisen ritinän ja kahinan metsässä, ketun tai suden etäisen ulvonnan ja sammuvien tulien himmeän hehkun, joka vihdoin katosi pimeän ja tähtien tieltä; mutta ennen kaikkea taivaankappaleiden äänettömän kiertoliikkeen, joka tosin oli merkkinä ylimmästä ohjaajasta, mutta samalla masensi ihmissydämen tuntemaan oman mitättömyytensä ja kaikkien ihmiskapinain mitättömyyden.