— Ja sittenkin minä uskon! — huudahti hän taistellen itsensä kanssa. —
Vaikka olenkin nähnyt, mitä olen nähnyt, niin sittenkin uskon!
Ja vaikka hänen oli kannettava taakkansa ja suoritettava teko, jota hänen sielunsa kauhistui! Hänen naisellisuutensa tosin jatkoi kapinoimistaan tätä sen tielle yhä uudestaan osuvaa murhenäytelmää vastaan, jossa aina täytyy valita paha tai hyvä, itselleen huoleton olo tai toisten henki. Mutta kiertoaan jatkavat tähdet johtaessaan ajatukset tulevaan aikaan, jolloin kaiken hyvän samoin kuin pahankin ajan pitäisi olla mennyt, vahvistivat tätä pohjaltaan jaloa luonnetta, ja ennenkuin hän nukahti, tuntui hänestä ainakin sillä hetkellä, ettei mikään häpeä tai kärsimys ollut liian kallis hinta pienten lasten hengestä. Rakkaus oli riistetty hänen elämästään; se ylpeys, joka olisi tahtonut jalomielisyyttä palkita samalla mitalla, oli uhrattava myös.
Päivän tullessa hänestä vielä tuntui samalta, eikä matkalle lähdön hälinä tai sen tavallinen kulku karkoittanut yön ihanteita. Mutta toisin kävi kuin hän oli kuvitellut. He pysähtyivät ennen puolta päivää Loiren pohjoisrannalle, tasaiselle niitylle, missä risteili poppelirivejä eri puolille täyttäen koko tämän paikan lehtien hempeällä hohteella. Sinisikurin kukkia, kesätaivaan pikkaraisia kuvastimia, kasvoi siellä täällä pitkän ruohon seassa, ja naiset poimivat niistä kimppuja tai pujottelivat niitä italialaiseen tapaan tukkaansa. Niityn poikki kulki tie lautalle, mutta lauttamies oli säikähtänyt nähdessään tämän seurueen ja siirrettyään venheensä toiselle rannalle itse piiloutunut.
Pian rouva St. Lo keksi venheen, taputti käsiään ja tahtoi välttämättä sitä käyttää. Poppeleista ei saanut mitään varjoa, kärpäset kiusasivat häntä, erakon elämä niityllä ei häntä enää miellyttänyt.
— Menkäämme joelle! — huusi hän. — Tehän menette kohta uimaan, arvoisa serkkuni, ja jätätte meidät paistumaan!
— Kaksi livreä sille, joka tuo venheen tänne! — huusi kreivi Hannibal.
Lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa oli kolme miestä heittänyt päältään jalkineensa uiden joen poikki toveriensa nauraessa ja huudellessa. Viiden minuutin päästä oli vene tuotu.
Se ei ollut iso, eikä siihen mahtunut useampia kuin neljä henkeä.
Tavannesin katse sattui Carlatiin.
— Tehän olette tottunut soutamaan, — sanoi hän. — Seuratkaa rouva St.
Lota. Ja te myöskin, herra La Tribe.
— Mutta tottahan tekin tulette? — huudahti rouva St. Lo kääntyen kreivittären puoleen. — Vai niin, rouva, te ette siis tule? — ja hän niiasi. — Te…