— Kyllä minä tulen, — vastasi kreivitär.
— Minä menen virtaa ylöspäin ja uin siellä vähän matkan päässä, — sanoi kreivi Hannibal. Hän otti vyöstään kirjemytyn, ja Carlatin pitäessä venettä, jotta rouva St. Lo saattoi astua siihen, hän antoi sen kreivittärelle samoin kuin edellisenäkin päivänä. — Pitäkää siitä huolta, rouva, — sanoi hän matalalla äänellä, — älkääkä laskeko sitä käsistänne. Sen hukkaaminen voisi maksaa pääni.
Kreivitär kalpeni, ja tahtomattaan hän vapisevin käsin torjui myttyä luotaan. — Eikö olisi silloin parempi… että antaisitte sen Bigotille? — änkytti hän.
— Hän menee uimaan.
— Käskekää hänen uida vasta myöhemmin.
— Ei, — vastasi kreivi miltei tylysti. Hänelle tuotti erikoista mielihyvää heidän omituisesta suhteestaan huolimatta osoittaa luottamusta. — Ei, ottakaa se, rouva, mutta varokaa.
Kreivitär otti sen vastaan ja kätki sen vaatteisiinsa, ja kreivi Hannibalin käännyttyä poispäin hänkin kääntyi noustakseen veneeseen. La Tribe seisoi veneen peräpuolen vieressä pitäen sitä paikallaan hänen avukseen, ja kun kreivitär hetkeksi laski kätensä hänen hihalleen, yhtyivät heidän katseensa. La Tribe loi sitten katseensa maahan ja hänen käsivartensa tuntui vapisevan; kreivitärtä puistatti.
Hän vältti enää katsomasta pappiin, ja se olikin helppoa, sillä La Tribe istuutui kokkaan Carlatin taakse, joka souti. Vene liukui hiljaa joen pintaa alaspäin Carlatin hitaasti liikutellessa airojaan ja rouva St. Lon lörpötellessä iloisesti ja niin äänekkäästi, että se kuului kauaksi. Milloin hänen piti saada tuolla kukkiva vihvilä, milloin vihreä oksa suojellakseen sillä kasvojaan auringon heijastukselta, ja väliin heidän täytyi pysähtyä johonkin viileään suvantoon sanajalkapeitteisten rantojen varjoon, missä kalat uivat hitaasti ja pieni puronen tulla sirisi rantakivien yli.
Se oli idyllistä. Mutta ei kreivittärelle. Hänen kasvojaan poltti, ohimoissa takoi, ja turhaan yrittäessään hillitä kovaa tykytystä hän sormillaan puristi veneenlaitaa. Kirjemytty tuntui ihan polttavan. Hänen aivoissaan vilahti suurkaupunki vaaroineen, Tavannes ja tämän luottamus häneen, toiminnan pakko ja sen auttamaton seuraus. Tietoisuus siitä, että hänen täytyi toimia nyt taikka ei koskaan, vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän kävi hajamieliseksi. Hänen kätensä tunnusteli myttyä, mutta herposi jälleen.
— Aurinko on pahasti paahtanut teitä, — sanoi rouva St. Lo. —
Käyttäisitte ratsastaessanne naamiota niinkuin minäkin.