— Minulla ei ole naamiota mukanani, — mutisi kreivitär katsellen veteen.
— Ja minulla on vain yksi. Mutta Angersissa…
Kreivitär ei kuullut enempää, sillä juuri silloin hän sattui katsahtamaan La Tribeen, joka Carlatin selän takaa teki hänelle merkkejä viitaten häntä käskevästi pudottamaan mytyn jokeen. Kun hän ei totellut, tuntien itsensä sairaaksi ja heikoksi, näki hän papin kasvojen synkkenevän. La Tribe uhkaili häntä salaa. Ja mytty yhä poltti häntä; kahdesti hän hapuili sitä kädellään, mutta käsi palasi tyhjänä.
Äkkiä rouva St. Lo kirkaisi. Joen toisella puolella alkoi ranta kohota jyrkemmin veden rajasta, ja törmän reunalla hän oli keksinyt myöhään kukkivan ruusupensaan; nyt ei auttanut muu kuin täytyi heti päästä rantaan ryöstämään sen kukat. Vene ohjattiin siis sinne, hän hyppäsi rannalle ja alkoi nousta rinnettä ylös.
— Seuratkaa rouvaa! — huusi La Tribe tyrkäten Carlatia selkään. — Ettekö näe, ettei hän voi kiivetä törmälle yksinään? Ylös, mies, ylös nyt!
Kreivitär avasi suunsa huutaakseen: Ei! mutta sana kuoli hänen huulilleen, ja kun taloudenhoitaja kääntyi hänen puoleensa ymmärtämättä, mitä hän oikeastaan oli sanonut, niin hän nyökkäsi myöntävästi.
— Niin, menkää! — mutisi hän kalpeana.
— No, ettekö kuule, mies, menkää nyt! — huudahti pappi säihkyvin silmin melkein sysäten toista veneestä.
Seuraavana sekuntina vene liukui rannasta ajelehtien jokea alas. La Tribe odotti, kunnes he joutuivat erään puun varjoon, joka suojasi heitä molempien rannalle jääneiden katseilta. Silloin hän kumartui eteenpäin.
— Nyt, rouva! — huusi hän käskevästi — Herran nimeen, nyt!