— Voi! — huudahti kreivitär. — Odottakaa, odottakaa! Tahdon miettiä asiaa.
— Miettiäkö?
— Hän luotti minuun, — valitti kreivitär. — Hän luotti minuun! Kuinka voin siihen suostua?
Sitten hän vielä puhuessaan veti mytyn esiin.
— Taivas on suonut teille tämän tilaisuuden!
— Jos olisin voinut sen varastaa! — vastasi kreivitär.
— Hupsu! — sanoi pappi heiluttaen itseään edestakaisin ja miltei suunniltaan mallittomuudesta. — Miksi sen varastaisitte? Sehän on teidän käsissänne. Se on teillä. Tämä on itse taivaan lähettämä tilaisuus, Jumala on antanut teille tämän hetken.
La Tribe ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä käsittää sitä epäröimistä, joka pidätti toisen kättä. Hän oli suorasukainen; hänellä oli vain yksi päämäärä, yksi tarkoitus. Hän näki rohkeain miesten riutuneet kasvot toivottomina ja kuuli naisten ja lasten kuolevat huudot. Tällainen tilaisuus pelastaa Jumalan valittuja, lunastaa viattomia, oli hänen silmissään taivaan lahja. Ja ajatellen näin ja nähdessään toisen epäröivän silloin, kun joka silmänräpäys tuotti hänelle tuskaa, sillä niin välttämätön oli kiireellinen toiminta, niin kallis tämä tilaisuus, hän ei enää kestänyt tätä tuskallista odotusta. Kun kreivitär ei vastannut, kumartui hän eteenpäin, kunnes hänen polvensa koskettivat tuhtoa, jolla Carlat oli istunut, ja sitten sanaakaan sanomatta kurottaen toista kättään pitkälle tarttui myttyyn.
Jos pappi ei olisi liikahtanut, olisi kreivitär täyttänyt hänen tahtonsa; melkein varmaan hän olisi niin tehnyt. Mutta näin ahdistettuna hän vaistomaisesti vastusti ja tarrautui kirjeisiin.
— Ei! — huusi hän. — Ei, päästäkää irti, herra! — ja hän yritti kiskoa myttyä haltuunsa.