— Antakaa se minulle!
— Päästäkää irti, herra! Kuuletteko? — toisti hän ja äkkiä temmaten saikin sen irti; sillä pappi piteli sitä vain kulmasta. Sitten hän piilotti sen selkänsä taakse. — Menkää takaisin ja…
— Antakaa se minulle! — läähätti pappi.
— Minä en tahdo!
— Heittäkää se siis jokeen!
— En tahdo! — huusi kreivitär, vaikka pappi mielettömän kiihkon vallassa tuijotti häntä hurjistunein katsein, ja selvää oli, että tämä mies, jolla oli ainoastaan yksi ajatus, ei enää voinut itseään hillitä. — Menkää takaisin!
— Antakaa se minulle! — huohotti pappi, — taikka minä kaadan veneen! — Ja tarttuen kreivittären hartiaan hän kumartui hänen ylitseen yrittäen päästä käsiksi myttyyn, jota pidettiin selän takana. Vene heilui, ja yhtä paljon raivon kuin pelonkin vallassa kreivitär alkoi huutaa.
Tähän huutoon vastasi toinen, jossa oli vain raivoa ja joka pääsi Carlatilta. La Tribe, jonka koko huomio oli kiintynyt myttyyn, ei välittänyt eikä tahtonut välittää taloudenhoitajasta. Mutta seuraavana hetkenä viilsi ilmaa toinen ikäänkuin raivostuneen petoeläimen karjahdus, kauempaa, alapuolelta, ja tuntiessaan kreivi Hannibalin äänen hugenotti jätti kreivittären heti rauhaan nousten pystyyn. Tuokion verran vene heilui vaarallisesti hänen allaan, törmäten sitten hiljaa sitä rantaa vasten, jolla Carlat seisoi kauhistuneena tuijottaen.
La Triben toiveet olivat hukassa, hän huomasi, että Carlat saavuttaisi hänet, ennenkuin hän ehtisi tehdä uuden yrityksen ja siinä onnistua. Mutta kun joen ranta oli kovaa ja hän saattoi ylettää siihen kädellään, voisi hän heti pakenemalla ehkä pelastua.
Hän seisoi hetken epäröiden; sitten silmissään katse, joka koski kreivittären sydämeen, hän hypähti rannalle, pujahti leppien sekaan ja katosi näkyvistä.