— Ajakaa häntä takaa! — jyrisi kreivi Hannibal. — Ajakaa takaa, mies! — Ja Carlat kompuroi jyrkkää rinnettä alas ja tunkeutuen terävien orjantappurapensaiden läpi koetti parastaan. Mutta turhaan. Ennenkuin hän ehti alas rantaan, olivat karkurin askeleet miltei lakanneet kuulumasta. Parin sekunnin kuluttua oli aivan hiljaista.
XXII.
TULELLA LEIKKIMISTÄ.
La Tribe oli hypätessään rantaan jalallaan sysännyt veneen joelle. Se ajelehti hiljalleen alaspäin, ja näytti siltä, että ellei mitään sattuisi sen tielle, se ajautuisi sille rannalle, jolla kreivi Hannibal seisoi, parin sadan askeleen päässä hänestä alaspäin. Hän näki sen ja käveli rantaa pitkin pysytellen veneen kohdalla, kreivittären istuessa liikahtamatta perään kyyristyneenä, sormet puristettuina kohtalokkaan mytyn ympärille. Veneen hidas liukuminen sen miltei huomaamatta lähestyessä matalaa rantaa, peilikirkkaan vedenkalvon liikkumattomuus, vain heikon väreilyn jäädessä veneen jälkeen, hiljaisuus, sillä mielenliikutuksen valtaamana kreivi Hannibalkin oli ääneti, kaikki tämä oli räikeänä vastakohtana kreivittären rinnassa riehuvalle myrskylle.
Pudottaisiko hän… vielä nyt, vaikka miehensä nähden tuon mytyn veteen? Siihen tarvittiin vain liikahdus. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, hellittää sormensa, ja se olisi suoritettu. Mitään muuta ei tarvittaisi. Mutta hyvä tilaisuus oli nopeasti livahtamassa hänen käsistään. Yhä hitaammin, yhä äänettömämmin solui vene rantaa kohti, jolla kreivi seisoi, ja vieläkin hän epäröi. Hiljaisuus, odottava olento ja häntä nyt ainoastaan parin jalan päästä tarkkaavat silmät painostivat häntä ja tuntuivat lamauttavan hänen tahtonsa. Vielä oli noin parin jalan pituinen välimatka jäljellä. Vielä hetkinen, ja kaikki olisi liian myöhäistä. Veneen kokka kahisi hiljaa kaislikon läpi; se suuteli rantaa. Ja yhä hänen kätensä piteli kirjeitä.
— Oletteko vahingoittunut? — kysyi kreivi lyhyesti.
— En.
— Tuo lurjus olisi voinut hukuttaa teidät. Oliko hän hullu?
Kreivitär oli vaiti. Hänen miehensä kurotti kätensä, ja hän laski mytyn siihen.
— Olen teille suuressa velassa, — sanoi kreivi Hannibal äänessään iloinen, miltei voitonriemuinen sävy. — Suuremmassa kuin voitte arvata, rouva. Jumala loi teidät soturin vaimoksi ja soturien äidiksi. Mitä nyt? Pelkäänpä, ettette jaksa hyvin?