— Tahtoisin levätä hetkisen, — änkytti kreivitär horjuen.
Kreivi Hannibal saattoi häntä tukien rannan viereisen niityn poikki ja auttoi häntä istumaan erästä puunrunkoa vasten. Sitten miesten palatessa, sillä hekin olivat kuulleet hälytyksen, hän tahtoi lähettää kaksi heistä veneellä noutamaan rouva St. Lota tänne, mutta kreivitär ei sallinut.
Tahdotteko siis kamarineitinne? — kysyi kreivi Hannibal.
— En, monsieur, kaipaan vain hetken yksinäisyyttä. Ainoastaan yksinäisyyttä, — toisti hän kääntäen kasvonsa poispäin, ja uskoen näin olevan parasta kreivi Hannibal käski miestensä poistua ja astuen itse veneeseen souti joen poikki, otti rouva St. Lon ja Carlatin veneeseen ja toi heidät lauttauspaikalle.
Täällä oli mitä hurjimpia huhuja liikkeellä. Joku löi vetoa, että hugenotti oli tullut hulluksi, toinen, että hän oli käyttänyt tilaisuutta kostaakseen veljiensä puolesta, kolmas, että hän oli aikonut ryöstää kreivittären vaatiakseen hänestä lunnaita. Ainoastaan Tavannes itse oli rannalta nähnyt kirjemytyn ja käden, joka ei sitä luovuttanut, eikä hän sanonut mitään. Vieläpä hän, kun muutamat miehistä tahtoivat mennä joen poikki etsimään karkuria, kielsi heitä siitä, tuskin itsekään tietäen miksi, paitsi että näin ehkä oli kreivittärelle mieluisinta. Ja kun naiset tahtoivat kiiruhtaa hänen luokseen kuullakseen jutun hänen omilta huuliltaan, kielsi hän heitä myöskin.
— Hän haluaa olla yksin, — sanoi hän lyhyesti.
— Yksinäänkö? — huudahti rouva St. Lo kuumeisen uteliaana. — Te saatte vielä tavata hänet kuolleena tai pahemmassa tilassa. Kuinka kukaan voi jättää naista yksin sellaisen säikähdyksen jälkeen?
— Hän halusi sitä.
Rouva nauroi kyynillisesti, ja tämä nauru nosti heikon punan kreivi
Hannibalin kasvoille.
— Vai hän itse haluaa! — ilkkui rouva St. Lo. — Siinä tapauksessa ymmärrän kyllä. Olkaa varuillanne, muuten sattuu jonakin päivänä, että jätettyänne hänet yksin tapaatte heidät yhdessä!