— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra de
Tignonville?
— Uutisiako?
— Herra de Rochefoucauldille?
Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni hänet asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät siihen luuloon saattoi?
— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay vapautuneena epäluulostaan.
Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä varten, — sanoi hän.
— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä on tosin suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene yhtäälle.
Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis ja hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä tavasta, kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti, samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi, sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa, hajuvedelle tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien että näytellen, tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja hän itse tavallista kömpelömmältä.
— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se sisältää vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.
— Tietenkin! — mutisi herra de Nangay kohteliaasti. — Onnittelen teitä!